Anteeksi nyt vaan otsikko - yksi sanahan siinä on väärin: työmies. Tarkoitan tietenkin korkean tason johtajia, joitten erilaisista tulospalkkioista ja palkanlisistä viime päivien lehdet ovat olleet niin uutisia kuin mielipiteitäkin tulvillaan. On kritisoitu, paheksuttu ja vähintäänkin ihmetelty. Ymmärtäjiä on ollut suhteellisen vähän, koska kyse on ollut ensi sijassa yhtiöistä, joissa valtiolla on täysi määräysvalta tai ainakin merkittävä rooli päätöksiä tehtäessä. Meidän kaikkien - veronmaksajien - yhtiöistä.
Kun puhe soljuu ja mielipiteet poukkoilevat, mukaan mahtuu yllättävän paljon myös virheellistä. Ennen muuta kuvitelma siitä, että palkat ja niitten lisät maksettaisiin suoraan veronmaksajien pussista. Näinhän ei tietenkään ole asianlaita. Kosketeltujen yhtiöitten tuloksesta ne maksetaan, positiivisesta tai negatiivisesta - tällöin varallisuutta syöden.
Vanhakantainen näkemyshan on ollut, että hyvästä tuloksesta kannattaakin maksaa. Näin varsinkin silloin, kun yhtiön pakitsemispolitiikka on solidaarista: Jos herrat saavat, annetaan myös työntekijöille. Muutamia firmoja onkin, jotka tätä periaatetta noudattavat, mutta ne eivät taida löytyä nyt kritisoitujen joukosta. Niitä ovat muutamat yksityiset, joissa yhteistyö on voimaa ja sitä muistetaan myös silloin, kun tilinpäätöstä tehdään.
Nyt on kritisoitu ensiksi sitä, että samanaikaisesti kun kiky-sopimus merkitsee työntekijöitten ansioitten alenemista, johdon palkkapussia samanaikaisesti lihoitetaan. Sanat solidaarisuus, tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus eivät tällöin oikein kuulu politiikan henkeen. Johtaja on kyllä palkkansa ansainnut, mutta ei työmies.
Toiseksi on ihmettelyä herättänyt sekin, että yhteisöveron viimevuotinen alentaminen ei juuri näkyny kasvavina investointeina ja lisääntyvinä työpaikkoina - johdon palkkioihinko se sitten käytettiin, kysyvät irvileuat. Kysymyksen teki ajankohtaiseksi myös se, että Sipilän hallituksen uusin talouspoliittinen veto tähtäisi taas yritysten julkisten kustannusten alentamiseen. Mihin pelivara nyt valuisi?
Mutta keskeistä kuitenkin näyttää olevan huomio, jonka mukaan palkitseminen on sekä epätasaista että se myös saattaa olla positiivista, vaikka yrityksen tuloskehitys ei tätä edellyttäisi. On saatu vastauskin. Palkkioitten perusteena ei suinkaan ole pelkkä tuloskehitys vaan ohjelmaan on sisällytetty koko joukko muitankin tekijöitä - niitä sen kummemmin julkisuudessa erittelemättä. Mielikuvitus saa siten laukata.
Ja tässä se keskeisin kysymys onkin. Mikä painoarvo milläkin erityistekijällä? Jos palkkion nousee vaikka tulos on punaisella tai sen kehitys epätyydyttävä, sopimus on tehty todella taidokkaasti. Eräs kommentoija korostikin, että juuri sopimusten sisäinen rakenne näyttää päättäjiltä - viime kädessä siis yhtiöitten hallituksilta - jääneen läpikäymättä. Ei ole havaittu - tai sitten välitetty. Se lienee selvää, että saajapuoli ei suinkaan ole vastustanut käyttämiensä konsulttien ehdotuksia sellaisiksi sopimuksiksi, jotka takaavat kohtuullisen tuloksen - meni firmalla hyvin tai huonosti.
Erään lopputuloksen kaikesta voi joka tapauksessa vetää. Antoi valtiovalta minkälaisia palkitsemisohjeita hyvänsä, ne näyttävät kuolleilta kirjaimilta. Yhtä hyvin voi kysyä, onko valtionyhtiöitten valvonaelimillä ollut riittävästi mahdollisuuksia tai halua palkitsemisjärjestelmien riittävään valvontaan. Häntä kun tässäkin tapauksessa heiluttaa koiraa eikä koira häntää.
Ja lopuksi. Kysymys on pitkälti myös yhteiskunnallinen, pitkäjänteisesti vaikuttava. Murennetaanko uskoa yhteiskuntajärjestelmämme solidaarisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja kohtuullisuuteen. Nyt ei - ja nimenomaan tässä tilanteessa - olla enää samassa veneessä. Toisilta vaaditaan, toisille annetaan. Kahtiajako ei missään maassa ole osoittautunut yhteiskuntarauhaa tukevaksi. Pikemminkin se tuo mukanaan ristiriitoja, joitten ratkominen vaikeutuu. Liekö kiky-sopimuksen poikkeuksellisen pitkä valmisteluperioodi ollut ensimmäisiä esimerkkejä tästä.