Nykypoliitikkoja vaivaa historiattomuus ja se, että he ovat lähteneet mukaan politiikkaan vääristä syistä. Eivät muita auttaakseen, vain toisia kurittaakseen. Sanellakseen "niille" miten pitäisi toimia.
1960- ja 70-luvuilla Suomessa tehtiin ennenäkemättömiä sosiaalipoliittisia uudistuksia. Toisen maailmansodan jälkeinen Suomi oli rikki ja repaleina. Niiden seurauksena 1980-luvulla nähtiin hyvinvoinnin kausi, jota ei ole ennen eikä jälkeen Suomen historiassa tavattu.
Silloin alkoi kuitenkin keskustelu "holhoavasta" ja "rajoittavasta" hyvinvointivaltiosta, jonka alasajoon 1990-luvun lama pakotti, mutta jota ei ideologisista syistä tilanteen parannuttua haluttu rakentaa uudelleen. Sen jälkeen hyvinvointivaltio on käytännöllisesti katsoen purettu. Suomen sosiaali- ja terveyspalvelut kuin myös tulonsiirrot ovat Euroopan alinta kastia, eivät kovin kaukana Itä-Euroopan maiden tasosta.
Kun leikkauksia tehdään, ne tehdään ensin sieltä, missä niitä ei vastusteta: mielisairailta, vangeilta, lastensuojelusta, jne. Ylemmältä tasolta leikkaamista ei edes harkita. Syitä riittää, miksi edes nimellisen palkankorotuksen jäädyttäminen kansanedustajien avustajilta ei onnistu, vaikka sen symbolinen arvo on merkittävä. Jopa Hjallis on sanonut, että esimerkiksi edellä mainittu on luultavasti viimeinen asia, joka parantaa suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiriä.
Huonon taloustilanteen takana on talouden rakenneongelmia, joihin nykyinen hallitus on tehokkaasti puuttunut, mutta vähintään samassa mitassa sosiaalisia ongelmia. Työllisyys ei parane sulkemalla silmiä niiltä tosiasioilta, jotka pitävät ihmiset sängyn pohjalla juomassa itseään hengiltä.
Mikäli työllisyyttä halutaan kohentaa, se edellytää työttömyyttä ylläpitävien sosiaalisten ongelmien ratkaisemista. Haluan muistuttaa, että hyvinvointivaltion kultakaudella 1980-luvulla Suomessa vallitsi lähes täystyöllisyys.
Mikäli tähän halutaan tähdätä, on luovuttava ajatuksesta, jonka mukaan työttömyys johtuu laiskuudesta. Tähän poliitikot eivät ole valmiita edes niissä puolueissa, joita työttömät äänestävät, kuten Perussuomalaisissa.
Päin vastoin äänestäjät ollaan valmiita lähettämään kaivamaan ja täyttämään kuoppia, josko se motivoisi työnhakuun; ajatus, jota nimeltä mainitsematon perussuomalainen valtuutettu eräässä yksityisessä yhteydessä vakavissaan ehdotti. Asenteen ollessa tämä ei liene yllättävää, jos kannatus kuihtuu olemattomiin.
Siitä syrjäytyneet voivat kuitenkin olla varmoja, että vaikka oma puolueenne on teidät hylännyt, Aikio ei ole niin tehnyt.