jatkoa 31.7. julkaisemaani kirjoitukseen
Osa II Sisäilmaongelman ratkaisemisesta
Sisäilmaongelma kaadetaan usein sairastuneen henkilökohtaiseksi ongelmaksi. Asenne työpaikalla tai vuokra-asunnossa sairastuneisiin on helposti vähättelevä, jopa suuttunut. Kiinteistönomistaja joko sivuuttaa koko asian tai teettää pienen osatutkimuksen, joka ei kerro mitään todellista rakennuksen kunnosta. Usein näillä osa-tutkimuksilla enemmän peitellään ongelmaa kuin etsitään totuutta. On hyödytöntä esim. avata rakenne yhdestä kohtaa ja todeta rakennus terveeksi, kun juuri avauksen kohdalla ei näy kosteutta eikä hometta.
Tutkimuksia ei kuitenkaan tarvita tolkuttomia määriä – hyvä lähtökohta on kysyä tilassa oireilevilta henkilöiltä pahimmat ongelmakohdat ja aloittaa tutkimukset sieltä. Jos yhdessä kohdassa huomataan esim. puuttuva/umpeen muurattu ulkoseinän tuuletusrako, voidaan huoletta olettaa, että sama ongelma koskee koko rakennusta. Lisäksi kannattaa harkita, onko tutkimus lainkaan tarpeen – olisiko sittenkin fiksumpaa suoraan purkaa rakennus ja rakentaa alusta pitäen uutta. Tämä pätee erityisesti näihin surullisen kuuluisiin tiiliverhoiltuihin valesokkelirakennuksiin, joiden tyypilliset viat ovat tarkasti tiedossa. Kaikkein tyhmintä on korjata yksi kohta ja toivoa, että asia olisi kunnossa. Tällaisten korjausten jälkeen sairastelut jatkuvat ennallaan ja rahaa on tuhlattu turhuuteen.
Laki takaa sairastuneille oikeuksia, mutta lakia kierretään monin tavoin. Esimerkiksi niissä ongelmakohteissa, joissa käyttäjien oirekyselyitä on suoritettu, tyypillisesti 20-50 % raportoi eritasoisista oireista. Tästä huolimatta korjaustarve usein kielletään. Missä muussa yhteydessä tällaiset prosenttiosuudet ovat merkityksettömiä?
Lakimuutoksia tarvitaan vakuutusyhtiöiden korvausvelvollisuuden ja rakennusyhtiöiden hyvän rakennustavan noudattamisen suhteen. Ei saa olla niin, että vakuutuslääkäri toteaa ihmisen työkykyiseksi, vaikka useampi erikoislääkäri on kirjoittanut työkyvyttömyyspaperit. Eikä saa olla niin, että rakennusyhtiöille on kannattavaa rakentaa huolimattomasti. Nythän tilanne on se, että rakennus valmistuu ennätysajassa ja korjauksia tehdään minimitasoisesti sitä mukaa, kun kiinteistönomistaja niitä huomaa vaatia. Rakennusyhtiöt ovat rakennusalan ammattilaisia, joten heidän on kannettava vastuunsa hyvästä rakennustavasta, vaikka työn tilaaja ei sitä riittävän tarkasti osaisi vaatia. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa lattiapinnoitteen asentaminen märän betonin päälle, josta poikkeuksetta syntyy myrkyllinen sisäilma. Rakennusyhtiö pitää velvoittaa näistä törkeistä hyvän rakennustavan rikkomuksista paitsi korjaamaan viipymättä virheensä myös sakkoihin, joiden suuruus määräytyy niin korjauksiin kuluvan ajan kuin liikevaihdon ja rakennuskohteen arvonkin mukaan. Nämä sakkotuotot ohjataan rahastoon, josta kustannetaan tarvittavat väistötilojen vuokrat ja ongelman aiheuttamat lääkärikäynnit lääkkeineen korjauksen ajalta. Sakko on syytä sitoa liikevaihtoon, jotta pienet rakennusfirmat voivat kilpailla suurten rinnalla. Ja sakon pitää langeta automaattisesti, ei pitkällisten oikeudenkäyntien kautta.
Uudet rakennustavat ja –materiaalit tulee jatkossa kattavasti testata ennen niiden käyttöönottoa. Testeissä on huomioitava myös materiaalien yhteisvaikutukset. Lisäksi nykyisiä energiamääräyksiä tulee väljentää, sillä rakennuksen terveellisyys ja elinkaari ovat huomattavasti energiatehokkuutta tärkeämpiä kriteerejä.
Julkisten rakennusten korjauksissa tai uudisrakentamisessa on uskallettava miettiä ratkaisuja aiempaa luovemmin. Väistötiloja voi löytyä esim. seurakuntien tai yksityishenkilöiden rakennuskannasta ja uusia tiloja voi kenties yhdistellä useamman toimialan käyttöön. Tarjouspyynnöissä on järkevää suosia lähellä tuotettuja materiaaleja ja kuntalaisia työllistäviä tarjouksia em. rakennuksen elinkaari ja terveellisyys huomioiden. Paikallisten suosiminen tuo projektiin myös sosiaalisen vastuun, sillä kukaan ei halua joutua lähikaupassaan kuulemaan, kuinka ”sössit sitten senkin projektin”. Sosiaalista vastuuta lisää sekin, että projektin keskeiset henkilöt tilaajasta alkaen esitellään kuvan ja nimen kera. Kuntalaisten rahoja ei pidä tuhlata sekundaan eikä tarpeettomuuksiin.
Julkaisen kirjoitussarjan viimeisen osan 8.8.