Psykologinen selitys demokratian suosiolle yhteiskuntamuotona on ihmisten toisiaan kohtaan tuntema kateus eli tyytymättömyyden tunne, joka kumpuaa siitä mitä muilla on tai uskotaan olevan. Yhtäältä tämä Bertrand Russellin provokatorinen toteamus asettaa kiusalliseen tai ainakin tarkoitetusta poikkeavaan valoon juhlapuhujien ja aktivistien useimmiten hyvää tarkoittavat vaatimukset demokratian edistämiseksi omassa ja toisten yhteiskunnissa. Toisaalta kommentin sisältö ja seuraukset on helppo ymmärtää väärin. Kommentti ei esimerkiksi ole kannanotto demokraattista yhteiskuntamuotoa vastaan. Russell itse kannatti demokratiaa yhteiskuntateoriana, mutta huomautti, ettei käytännön politiikassa mikään teoria ole koskaan riittävän vahva kannustin merkittävien muutosten aikaansaamiseksi. Teoria, joka on luotu jonkin muutoksen oikeuttamiseksi peittää aina näkyvistä muutoksen todellisen psykologisen kannustimen.
Määrettä ”demokraattinen” käytetään ainakin kahdessa mielessä, nimittäin joko tarkoittamaan sellaista menetelmää ryhmäpäätösten tekemiseksi, jossa ryhmän jäsenet voivat keskenään tasaveroisella tavalla vaikuttaa päätöksen tulokseen (merkitys 1) tai merkitsemään jonkin yhteisön jäsenten tasa-arvoisuutta määrätyssä suhteessa, vaikkapa koulutuksen tai tiedon saatavuuden kannalta (merkitys 2). Olen toisaalla tuonut esiin, että näillä kahdella merkityksellä ei ole käsitteellistä yhteyttä toisiinsa. Tämä monimerkityksisyys on syytä pitää mielessä keskusteltaessa demokratian perustumisesta kateuteen.
Tarkastellaan ensin merkitystä 1. Ajatus, että valta on kansalla silloin, kun kollektiivisessa päätöksenteossa sovelletaan demokraattista menetelmää selittää osan demokraattisen yhteiskuntamuodon houkuttelevuudesta. Demokratiaan siirtyminen yksinvaltaisesta järjestelmästä voi hyvinkin tapahtua kateuden kannustamana. Ajatuksena olisi, että itse kukin kansalainen tulee osalliseksi päätöstentekovallasta, joka ennen kuului yksinvaltiaalle. Saavutus kuitenkin kuulostaa yksittäisen kansalaisen näkökulmasta paremmalta kuin mitä se todellisuudessa on: ainakaan edustuksellisessa demokratiassa kansalaiset eivät päätä mistä he päättävät, ja sitä paitsi ryhmäpäätöksen tulos voi yhtäältä olla hyvinkin epätyydyttävä jopa kaikkien ryhmän jäsenten näkökulmasta ja toisaalta se voi tyydyttää valtaosaa ryhmän jäsenistä olematta oikeudenmukainen tai ottamatta huomioon vaikkapa taloudellisia realiteetteja.
Paitsi demokraattiseen järjestelmään siirtyminen, myös jo valmiiksi demokraattisen yhteiskunnan sisäinen dynamiikka hyödyntää kateutta. Koska demokraattisessa päätöksenteossa enemmistön kanta ratkaisee, yhteisön jäsenet muodostavat yhteenliittymiä tuottaakseen parhaimmat edellytykset konkreettisten etujensa saavuttamiseksi. Tavoiteltujen etujen määräytymisessä vertailu kanssaihmisiin näyttelee usein merkittävää roolia. Kateus johtaa tasoittamispyrkimyksiin: joko itsellekin sitä mitä muilla on, tai muilta pois se mitä itsellä ei ole. Etujen saavuttaminen voi johtaa kuinka epäoikeudenmukaiseen yhteiskuntaan tahansa: demokraattinen päätösmekanismi takaa vain sen, että enemmistön kannalla on suurin painoarvo tehtävien päätösten kannalta.
Ajatus demokratiasta merkityksessä 2 liittyy vaatimukseen tasa-arvosta. Tällöin ei tarkoiteta tasa-arvoisuutta siinä muodollisessa merkityksessä, jota päätöksentekomenetelmän demokraattisuus edellyttää (kullakin ryhmän jäsenellä sama painoarvo päätöksen muodostamisessa), vaan yhtäläistä mahdollisuutta tehdä jotain tai tulla osalliseksi jostain. Kateus demokratian kannustimena liittyy selvimmin juuri erilaisiin tasa-arvopyrkimyksiin. Jos henkilöllä X on jotain, sanokaamme Z, jota henkilö Y pitää tavoittelemisen arvoisena ja jonka saavuttaminen ei Y:ltä omin voimin onnistu, voi Y koettaa hyödyntää joukkovoimaa: julistetaan, että yhteisön velvollisuus on huolehtia tasa-arvosta Z:n omaamisen suhteen, jolloin kadehdittu Z voisi näköjään demokratian nimissä tulla Y:nkin osaksi tai vaihtoehtoisesti lakata olemasta kenenkään osana. Kysymys tasa-arvosta on hankala siksi, että on vaikeaa ratkaista missä suhteissa yksilöiden on oltava tasa-arvoisia jotta yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus toteutuisi. Esim. kenenkään ei tulisi nähdä nälkää, mutta on vähemmän ilmeistä, että vaikkapa kaikilla tulisi voida olla käytössään auto tai että tasa-arvoisuustarkastelut koskisivat yksilöiden oikeuksia mutta eivät näiden velvollisuuksia. Ajatus, että kaikki kirjaimellinen tasa-arvon puute on merkki epäoikeudenmukaisuudesta on naiivi ja nimenomaan kateuden tuottama.
Demagogille otollisinta on puhua tasa-arvosta sinänsä, vaikka tosiasiassa on mielekästä puhua vain tasa-arvosta jossain suhteessa. Äärimmilleen viedyssä retoriikassa demokratian nimissä voidaan vaatia, että yhteisön on taattava kaikkien olevan kaikissa suhteissa tasa-arvoisia. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista: ihmiset voivat olla tasa-arvoisia vain sellaisten asioiden ja ominaisuuksien suhteen, joiden omaamiseen voidaan vaikuttaa (esim. fyysinen tai henkinen suorituskyky eivät tarvittavassa mielessä ole tällaisia asioita) ja lisäksi harkitsemattomasti sovellettu tasaveroisuusvaatimus voi olla kaikin puolin epätarkoituksenmukainen (esim. ketä hyvänsä ei tule päästää tekemään mitä tahansa työtä). Ei ole mitään syytä ajatella, etteikö täysin oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa voisi esiintyä epätasa-arvoisuutta joissain suhteissa. Jos ihmisen rooli yhteiskunnassa ja hänen opiskeluun sekä työntekoon suuntaamansa yhteisölle hyödyllinen vaivannäkö vaikkapa jollain maltillisella tavalla vaikuttavat hänen tulotasoonsa, ei ole mitenkään selvää, että tämä olisi epäoikeudenmukaista. Kateus syntyy koetuista eroista itsen ja muiden välillä, eikä tuon tunteen syntymisessä oikeudenmukaisuusharkinnalla ole ratkaisevaa sijaa. Siksi kateuden siivittämät demokratiavaatimukset voivatkin helposti mennä liian pitkälle.
Kun demokratian puolestapuhuminen palvelee kateutta, poliittiset suuntaukset eroavat demokraattisissa yhteiskunnissa toisistaan sen mukaan miten ne hyödyntävät kansalaisten kateudentunnetta. Kapitalismin piirissä ammattiyhdistysliike ja vasemmistopuolueet lähtevät siitä, että joku toinen – yhteiskunta – on velvollinen huolehtimaan itse kunkin hyvinvoinnista ja katsovat voivansa esittää yhteiskunnalle erilaisia vaatimuksia, jotka usein juontuvat kateudesta toisia työntekijäryhmiä ja työnantajia kohtaan ja joiden toteutettavuuden pohtiminen tyypillisesti jätetään muille. Tällainen ajatuksenjuoksu suorastaan edellyttää, että on joku taho, jolta voi vaatia kateuden tunnetta hälventäviä toimia. Kontrastia hallitsijan ja hallitun välillä ei edes tahdota poistaa (vaikkapa lähtemällä siitä, että demokratiassa vaatimusten olisi oltava kokonaisuuden näkökulma huomioon ottavia), koska tällöin ei olisi enää ketään ulkopuolista, jolle voisi esittää toteuttamissuunnitelmaa vailla olevia vaatimuksia.
Liberaalin oikeiston ohjenuora taas on oman tilanteen parantaminen toisille antamisesta pidättäytymisen kautta. Tässä tapauksessa ollaan kateellisia sen todellisen tai hypoteettisen mahdollisuuden johdosta, että oman vaivannäön tuottamia resursseja voitaisiin yhteiskunnan toimesta jakaa noiden resurssien tuottamiseen osallistumattomille tahoille.
Populistit esittävät mielellään, että päätöksenteko on tuotava ”lähemmäs kansalaista”. Siinä missä etabloidut puolueet pitävät edustuksellista 1-tyypin demokratiaa lähtökohtana ja kosiskelevat äänestäjiä vaatimalla 2-tyypin demokratiaa milloin missäkin suhteessa, populistit esittävät, että demokraattisia ryhmäpäätöksiä tulisi tehdä huomattavan monista ja yksityiskohtaisistakin asioista ja mahdollisesti myös oleellisesti koko kansakuntaa pienemmissä ryhmissä. Retoriikka vallan antamisesta kansalle saa näennäisen legitimiteettinsä siitä, että 1-tyypin demokratian lisääntymisen annetaan ymmärtää kasvattavan oikeudenmukaisuutta, joka puolestaan pelkistetään enemmistöpäätöksen mukaan toimimiseksi. Tosiasiassa harva osaa tehdä edes itseään koskevia viisaita päätöksiä; kuinka kokonaisia ryhmiä koskevat päätökset voisivat olla viisaita vain sen ansiosta, että itse kukin on voinut ilmaista kantansa (sitä paitsi jopa päätöksen seurauksia reflektoimatta)? Kuvitelma siitä, että saattamalla populistinen puolue valtaan kansalainen pääsee parhaiten ajamaan omaa etuaan tietenkin tuottaa tyydytystä kateuden tunteelle – kunnes ilmenee, että yhteisön tasolla pelkkä kannanilmaus ei sittenkään riitä, vaan kantojen seurauksiakin on mietittävä ja niiden toteuttamisen mahdollisuudet turvattava.
Kateus demokratian psykologisena kannustimena ei mitätöi demokratiapyrkimysten arvoa. Jos evoluutio ei jatkossakaan saa kitketyksi ihmisestä kateustaipumusta, on demokratia yksinkertaisesti ihmisen tosiasiallista (kateuteen taipuvaista) luonnetta parhaiten palveleva yhteiskuntamuoto, joka ei toki tässä tapauksessa odotettavasti johda oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Jos taas ihmiset tulevat kykeneviksi arvioimaan omaan onnellisuuteensa vaikuttavia tekijöitä vertaamatta itseään muihin ja jos he pystyvät tulevaisuudessa kokonaisuuden näkökulman huomioonottaviin ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta toteuttaviin ryhmäpäätöksiin, niin näillä ehdoin toimiva demokratia saattaa hyvinkin olla sekä teoreettisesti että käytännössä ideaalinen yhteiskuntamuoto.
Viite
Bertrand Russell (1930). The Conquest of Happiness (London: George Allen & Unwin), luku 6.