Tutkimus luo edistystä. Keskimääräinen elinodote on noussut penisilliinin keksimisen jälkeen. Syöpä ei enää johda aina kuolemaan.
Luonnontieteiden ohella yhteiskuntatieteet ovat monipuolistuneet ja kehittyneet valtavasti sadassa vuodessa. Mikään niistä ei kuitenkaan ole eksaktia, täysin ”objektiivista tiedettä” niin kuin luonnontieteet ovat. Tutkimustulokset sisältävät aina mielipiteen, mutta sen tulee perustua analysoituun tietoon, havaintoihin ja aineistoihin.
Tohtori Saara Jantunen on kirjoittanut erinomaisen kirjan Infosota (Otava, 2015), joka on saanut aikaan vilkasta keskustelua. Blogissaan hän muistuttaa keskustelijoita kahdesta tärkeästä asiasta: tutkimus ei ole diplomatiaa ja tutkijat eivät ole poliitikkoja, joten tutkijan tarkoituksena ei ole esittää poliittisesti tasapainotettuja johtopäätöksiä palvellakseen liennytystä tai ollakseen diplomaattinen.
Toisekseen Jantunen toteaa tutkijalla olevan ainoastaan velvollisuus tuottaa ja levittää informaatiota, havaintoja ja analyyseja. Tutkimuksella ei ole mitään poliittista vastuuta.
Jantunen kertoo, että häneltä vaaditaan tasapuolisuutta ja diplomatiaa kirjassa, joka käsittelee itäistä infosodankäyntiä. Tilanteesta tulee mieleen kylmä sota kylmimmillään ja suomettuneisuus pahimmillaan.
Olin ennen 1980-luvun puoliväliä eräässä tilaisuudessa, johon minut oli palkattu pitämään kolmen tunnin luento itäblokin taloustilanteesta. Tämä tapahtui ennen Gorbatshovin valtaantuloa. Tuolloin tutkimukseni olivat jo osoittaneet, että sosialistimailla Euroopassa oli kaksi vaihtoehtoa: joko uudistua radikaalisti tai poistua näyttämöltä. Pidin ensimmäistä vaihtoehtoa parempana.
Luennolla esittelin suhdannekatsauksia itäblokin (Neuvostoliitto ja sen satelliitit) maihin. Kuulijakunta koostui yritysmaailman edustajilta, mutta joukkoon oli eksynyt myös yksi stalinisti. Minua varoitettiin etukäteen, että kyseinen henkilö on osallistumassa luennolleni. Vastaavia tilanteita koin tuohon aikaan solkenaan, mutta olin niihin aina varautunut.
Luentoni jälkeen oli ruokailu. Alkuruokaa syödessä yleisön kommunisti tuli pöytääni ja kysyi miksi en puhunut mitään Amerikan lukutaidottomista tai Britannian työttömistä. Kerroin, että tapahtuman järjestäjän kanssa oli sovittu, että aiheeni on kommunistimaiden taloustilanne ja että tietääkseni Iso-Britannia tai USA eivät ole kommunistimaita. Totesin myös, että tilaisuudessa oli maantieteellinen työnjako, joten tehtäväni ei ollut maailmantalouden suhdannetilanteen arviointi.
Sympatiani on Saara Jantusen puolella. ”Tasapuolisuuden” ja ”diplomaattisuuden” vaatiminen tutkijalta on nykyaikana täysin naurettavaa. Tämä tuo vahvasti mieleen suomettumisen kauden, jolloin realistisen kuvan antaminen sosialistimaiden talouksista jäi Suomen liennytyspolitiikan ja siihen liittyvän hyssyttelyn jalkoihin. Helpommalla olisi epäilemättä päässyt, jos vain olisi keksinyt satuja ystävyysmaiden menestystarinoista.
Omassa toiminnassani kylmän sodan kaudella jouduin aina tiettyyn pisteeseen olemaan diplomaattinen kotiryssäkäytännön takia. Voin vain todeta, että itsesensuuri toimi tuolloin jokaisen kohdalla.
Toinen kolmesta itselleni osuneesta kotiryssästä oli vapaamielinen. Hän kannatti Gorbatshovin talousuudistusta. Hän kertoi, että kirjani (Talouden uudet haasteet ja sosialismi, Otava, 1985) oli käännetty venäjäksi, jotta talouden uudistajat Moskovassa voisivat siihen tutustua. Jos olisin kirjoituksissani ladellut marxismi-leninismin latteuksia ja systeemiä ylistäviä virhearvioita, ei niistä kukaan ammatti-ihminen Moskovassa olisi ollut kiinnostunut.
Suomettumisen kaudella diplomaattisuus ja liennytyksen henki olivat aina kaikessa julkaisutoiminnassa tavalla tai toisella läsnä. Historiankirjoituksessa pitäisi mielestäni selvästi todeta, että tieteen ”kaunistelu” ei kaikilta osin palvellut maamme etua. Suomi ei ollut valmistautunut siihen muutokseen, jonka kylmän sodan loppuminen aiheutti. Toivottavasti emme jatkossa ylläty vastaavalla tavalla. Tähän edellytyksenä on, että uusi ja parempi tutkijapolvi saa tehdä työnsä rauhassa.