Poliittisten nuorisojärjestöjen kannanotot eivät usein juuri ota tuulta purjeisiin. Yleensä niistä kiinnostuu vain puolueen oma verkkojulkaisu ja muutamat yksittäiset muut mediat. Sosiaalisessa mediassakin keskustelu jää vaisuksi. Muutama kymmenen vannoutunutta aktiivia jakaa kannanoton, viitisenkymmentä tykkää ja pari toisen puolueen politrukkia tai nuorisojermua käy haukkumassa avauksen.
Kohtuullisen varmojakin tapoja päästä mediassa läpi ja herättää keskustelua toki on. Sääntö kuuluu, että se onnistuu joko haukkumalla oma emopuolue tai esittämällä jotain oikealta tai vasemmalta ohi totutun ja sovinnaisen. Nyt olen valmis – erityisesti sosiaalisen median keskustelujen osalta - lisäämään sääntöön kolmannen kohdan: lausu mitä tahansa ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.
Julkaisimme eilen Kokoomusnuorten kannanoton otsikolla ”Kokoomusnuoret: Venäjän agressioon reagoitava tiukasti”. Kannanoton sisältö oli jämpti, mutta ei mielettömän radikaali. Siinä vaadittiin itsenäisen valtion rajojen koskemattomuuden kunnioittamista, kansainvälisen oikeuden noudattamista ja Euroopan unionin tiukkaa yhtenäistä linjaa ulko- ja turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Itse asiassa siis aikalailla vetoomus jatkaa Suomen vallitsevan virallisen ulkopoliittisen linjan noudattamista ja esiintuomista.
Kannanotto käynnisti kymmenien ja kymmenien kommenttien keskustelun Kokoomusnuorten Facebook-sivulla. Vaikka muutama myönteinen ja kannustava kommenttikin löytyy, pääasiassa kommentit sisältävät enemmän tai vähemmän kielteistä ryöpytystä. Poikkeuksellisesti sivun keskustelua on jopa jouduttu moderoimaan asiattomimpien kommenttien poistamiseksi. Sama kaava on toistunut aikaisemminkin mm. NATO-aiheisissa kannanotoissamme.
Poikkeuksellisen voimakas aktiivisuus yleensä melko hiljaisella poliittisen nuorisojärjestön sivulla saa väkisinkin kysymään: ovatko ulko- ja turvallisuuspoliittiset kysymykset todella näin vahvasti suomalaisten huulilla vai onko ryöpytystä kenties lietsomassa trolliarmeija?
Oli vastaus edelliseen kysymykseen kumpi tahansa, on johtopäätös selkeä: ulko- ja turvallisuuspoliittiset kysymykset tulee hyssyttelyn sijaan nostaa yhä vahvemmin poliittiseen ja julkiseen keskusteluun.