Juha Sipilän johdolla runsas vuosi sitten muodostettu kolmen puolueen hallitus lupasi saattaa Suomen talouden kestävään kasvuun niin, että työllisyysaste nousee 72 prosenttiin ja julkistalouden velkaantuminen taittuu ensi eduskuntavaaleihin mennessä. Nyt hallitus on saanut kolmen johtavan ekonomistin – Bengt Holmströmin, Sixten Korkmanin ja Vesa Vihriälän– arvion talouspoliittisen linjan oikeellisuudesta (ks. linkki).
Kohteliaasti laadittu raportti ei lisää uskoa siihen, että hallitus olisi nykyeväin etenemässä kohti päätavoitteitaan. Silti voidaan kysyä, antaako raportti liian siloitellun kuvan maamme edessä todellisista haasteista ja onko sillä mitään varsinaisesti uutta esitettävänään korjaaviksi toimenpiteiksi.
Kolmikon esitykset
Ekonomistit toteavat jo alussa hallituksen työllisyystavoitteen toteutuvan näillä näkymin korkeintaan puoliksi. Myös julkisen talouden kestävyysvajeiden korjaamisessa ensi vuosi jää välivuodeksi ikääntymisen menoja lisäävien vaikutusten vuoksi. Silti ekonomistit pitävät hallituksen viritystä nykyoloissa järkevänä kompromissina finanssipolitiikan lyhyen ja pitkän tähtäinen tavoitteiden välillä, koska kotimaista kysyntää ei pidä päästää laskemaan liiaksi.
Uudistustarpeita ekonomistit löytävät muun muassa Suomen kansantalouden heikosta sopeutumiskyvystä, yritysten puutteellisesta kyvystä luoda uusia korkean arvonlisän tuotteita ja palveluja sekä työmarkkinoiden toimimattomuudesta. Ongelmia löytyy myös korviemme välistä eli omiin kykyihin liittyvistä epäilyistä ja liiallisesta sisäänpäinkääntyneisyydestä. Meidän tulisi jatkossa kyetä seuraamaan paremmin kehitystä muissa maissa, tunnistamaaan missä parhaat ideat kehittyvät ja sovittamaan niitä omiin oloihimme.
Kolmikon esittämät toimet eivät varsinaisesti yllätä. Työmarkkinoiden osalta esitetään – työmarkkinapoliittisen konsensuksen asettamissa ahtaissa rajoissa – ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastusta, tuen osittaista käyttämistä työllistämiseen, starttirahoja, tehokkaampaa aktivointia ja joitakin maahanmuuttajiin suunnattavia erillistoimia. Hyödykemarkkinoiden sääntelyä halutaan keventää ja yritysverotusta virtaviivaistaa. Valtion on tuettava hankinnoillaan uuden korkeatasoisen yritystoiminnan kehittymistä, ja luottamus korkeakoulutuksen ja tutkimuksen pitkäjänteiseen rahoitukseen on palautettava samalla kun instituutioiden toimintoja uudistetaan.
Kritiikkiä
Ekonomistit olisivat mielestäni voineet todeta paljon selväsanaisemmin Suomen kärsivän vakavasta kilpailukyvyn puutteesta, mikä näkyy vientimme maailmanmarkkinaosuuksien supistumisena. Nykyinen elintasommekaan ei ole kestävällä pohjalla, vaan sitä on pidetty yllä jo pitkään lisääntyneen velanoton turvin. Edessä siintävät uusiin suhdannetaantumiin, eläkejärjestelmän rahoituspohjan heikentymiseen ja lisääntyvään kauppapoliittiseen protektionismiin liittyvät riskit.
Todellinen tilanteen korjaaminen edellyttäisi nykyisten tulo-odotustemme virittämistä paljon nykyistä vaatimattomammiksi ja kustannustasomme sovittamista tätä kautta reaalista kilpailukykyämme vastaavalle tasolle. Vasta saatuamme talouden resurssit edes jollakin tavoin liikkeelle voimme yrittää suunnata niitä kohti mahdollisimman pitkälle kehittyneitä ja korkean lisäarvon antavia tuotteita ja palveluja. Tämä on pitkällinen prosessi, jossa tarvitaan saumatonta yhteistyötä omat toimintonsa parempaan kuntoon saattavan innovaatiojärjestelmän kanssa.
Työmarkkinajärjestöjen solmiman kiky-sopimuksen hymistelyn sijasta ekonomistien olisi pitänyt todeta, että sen kilpailukykyä vahvistavat vaikutukset jäävät murto-osaan siitä mitä Suomi ja ennen kaikkea työtä vaille jääneet suomalaiset todellisuudessa tarvitsevat. Ja että positiivisen käänteen aikaansaamisessa alkaa olla tulenpalava kiire.