Toissapäivänä Yle Fem lähetti uusintana mainion dokumenttielokuvan Metallikatu, syksy 2015 (ohjelman voi vielä nähdä Yle Areenassa, jos kiinnostaa). Se kertoo Suomen Punaisen Ristin Turun vastaanottokeskuksen arjesta viime syksynä, kun arki siellä oli poikkeuksellisen haastavaa, tulihan turvapaikanhakijoita silloin sisään ovista ja ikkunoista. Sellaista pakolaistulvaa ei Turussa tai koko Suomessa ollut aikaisemmin nähty, eikä näillä näkymin ainakaan ihan heti nähdäkään. Pitkin 2000-lukuahan Suomeen on tullut kolmisen tuhatta turvapaikanhakijaa vuodessa, ja viime vuonna heitä yllättäen tuli kymmenkertainen määrä. Sekään ei toki ole mitään verrattuna siihen kuinka paljon turvapaikanhakijoita on tullut Ruotsiin ja Saksaan, ja sekin on vähän verrattuna Turkkiin, Jordaniaan, Pakistaniin, Libanoniin, Iraniin ja Etiopiaan. Siellä ne oikeat pakolaistulvat ovat, miljoonakaan maahantulijaa ei ole kuin 0,2 prosenttia Euroopan Unionin väkiluvusta. Rationaalisesti ajatellen moisen määrän integrointiin kyllä on kapasiteettia.
Pidin dokumentin tyylistä, joka nykyään on valitettavan harvinainen: haastattelija ei nostanut itseään esille, vaan haastateltavat. Dokumentin kerronta oli toteavaa, ikään kuin kärpäsenä katossa - näkökulmasta kuvattua. Koska minuakin dokumentissa haastateltiin, oli jännittävä nähdä miten materiaali oli editoitu: toimittaja oli leikannut omat kysymyksensä kokonaan pois, valmiissa dokumentissa oli vain vastaukset; näytti siltä kuin kertoilisin vain mitä mieleen tulee.
Yhdestä asiasta tätäkin dokumenttia kyllä voi moittia: turvapaikanhakijat eivät itse päässeet ääneen tässäkään. Taas haastateltiin suomalaisia asiantuntijoita, ja ne joiden elämästä varsinaisesti on kyse, olivat sivuroolissa. Ei minulla eikä kellään muullakaan myötäjuoksijalla kuitenkaan ole mitään kokemusperäistä tietoa siitä, mitä on olla turvapaikanhakija. Se on näkökulma, joka on mahdollisesti tärkeämpi kuin mikään mitä turvapaikanhakijoista on missään sanottu, ja sitä ei ole vielä missään kuultu.
Miten paljon tässä maailmassa onkaan ihmisiä - muista eläimistä puhumattakaan - jotka eivät saa ääntään koskaan kuuluviin, jotka aina työnnetään marginaaliin, joiden päiden yli keskustellaan enemmän tai vähemmän oppineesti asioista jotka heille eivät ole mitään kielipeliä, vaan veristä todellisuutta? Ja kuka muu muka puhuu asioista niiden oikeilla nimillä kuin se joka puhuu kokemuksesta?