Suomalaisessa yhteiskunnassa valuvirheen korjaaminen on tuskallisen prosessin takana. Aina on joku, joka ei halua tinkiä saavutetuista haitoista tai joka ajaa omaa etuaan niin vahvasti, että se aiheuttaa valuvirheen myös uuteen ratkaisuun.
Yhteiskuntamme kyky korjauksiin on vaarallisen heikko.
Kaikki ihmisen suunnittelema perustuu teknologiaan, siis kykyyn käyttää tietoa eli taitoon. Jokainen tekninen laite on tämän osaamisen tulos, myös organisaatiorakenteet, tiimit ja työyhteisöt, koulutusjärjestelmästä puhumattakaan. Myös poliittiset järjestelmät, lait, regulaatio ja sen eri tukimuodot ovat teknologian ilmentymiä. Anglosaksisessa kulttuurissa käytetään termiä design ja puhutaan ihmisen ja teknologian yhteydestä. Tieteentekijät puhuvat sosioteknisistä järjestelmistä. Kyse on siis siitä, miten yhteiskuntaa ja sen toimintoja kehitetään. Joidenkin mielestä tämä on politiikan ydintä. Omasta mielestäni kyse on demokratiasta ja sen kehittämisestä.
Nyt esimerkkejä. Kotimaisen energiateollisuuden lobbari vaatii, että tuulivoiman tuotantotuista tulee luopua. Nämä ovat kuulemma tuhonneet sähkömarkkinat. Samaan aikaan vihreä laita vaatii tuulivoimatukien säilyttämistä. Harva puhuu päästökaupan aiheuttamasta markkinahäiriöstä ja sen destruktiivisesta vaikutuksesta päästöjen lisääntymiseen.
Toiselle energia on tapa tehdä rahaa ja toiselle ongelma, joka aiheuttaa kasvihuonepäästöjä. Valtiolle se on merkittävä verotulokohde, työllistäjä ja huoltovarmuustekijä. Tässä kaikki osapuolet ovat valmiita taivuttamaan totuutta - tai kertovat vain osan totuudesta tai jopa täysin virheellisiä faktoja. Sellainen on esimerkiksi väite, että yksityisautoilu on Suomen suurin saastuttaja. Tilastokeskuksen mukaan yksityisautoilu tuottaa noin 9% hiilidioksiinipäästöistä. Siis vähemmän kuin maatalous tai teollisuus. Suurin toiminnallinen saastuttaja syntyy energian tuottamisesta ja lämmittämisestä.
Nykyinen energiakeskustelu on oman edun tavoittelua puolin ja toisin. Niinpä informaatiota jaetaan selektiivisesti. Helsingin johtava virkamies vaatii yksityisautoilun rajoittamista, vaikka hän tietää, että kaupungin omien pistemittausten mukaan raskas liikenne tuottaa jopa 74-87% kaikista pienhiukkaspäästöistä. Yksityisautoilu on kytketty osaksi energia- ja päästökeskustelua, vaikka sen prosentuaalinen osuus on suhteellisen pieni. Vertailun vuoksi: Helsingin kaksi hiilivoimalaa tuottavat saman määrän hiilidioksidia kuin puolet Suomen henkilöautoista. Myös poliitikko tarvitsee perustelun olemassaololleen.
Ketä oikeasti kiinnostaa päästöjen vähentäminen tai Suomen itsekäs etu? Esimerkiksi itse tuotettu, kustannustehokas ja puhdas energia nähdään investointirasitteena, kun se pitäisi nähdä mahdollisuutena kilpailukyvylle ja puhtaalle ympäristölle.
Lisää esimerkkejä. Asumislisät ja muut harkinnanvaraiset tuet on jo periaatteessa todettu eilisen päivän ratkaisuiksi. Työttömyysturva on niin vanhaa mallia, että se pitäisi heti laittaa romuksi. On vaatinut usean vuoden eipäs-juupas keskustelun, että olemme heränneet työttömyysturvajärjestelmän mahdottomuuteen. Samaan kokonaisuuteen kuuluvat kaikki tukimuodot. Perustulokokeilua ei muuten valmisteltaisi.
Ilmaisen rahan kylvämisestä voi lukea jäätäviä tarinoita nuorten ja ei niin nuorten kirjoittamina. Pummina elämisestä on tullut kansalaisoikeus. Raha on kuitenkin vaihdannan väline: sen edestä pitää olla valmis tekemään jotain. Meillä on noin 70 000 avointa työpaikkaa, jotka eivät kelpaa, koska rahaa saa muutenkin. Vastikkeeton tuki on tuhlausta ja johtaa kyvyttömyyteen. Ilman palkkatyötä olevat voivat tehdä muuta hyödyllistä tukea vastaan, kaikki kykyjensä mukaan niin kuin ennenkin on voitu. Tämä mahdollisuus nähdään nyt kuluna. Tarvitsemme uuden määritelmän yksilön ja yhteiskunnan hyvinvointia edistävälle työlle.
Voisin poimia esimerkkejä sotesta, liikennekaaresta tai kaupunkibulevardeista. Puoluepolitiikka on aina huono suunnittelua ohjaava tekijä. No, kaikkihan me teemme virheitä. Kyse on siitä, tunnistammeko, että yhteiskunnassa on asioita, jotka eivät toimi. Ja siitä, että osaamme itse ratkaista ongelmia.
Nykyisin ratkaisuja ohjaa useimmiten raha. Kun jonkin alueen kulut kasvavat hallitsemattomasti, valuvikaa tai rakennevikaa on lähdetty korjaamaan, mutta useimmiten ei ole ymmärretty mitä ollaan korjaamassa, koska motiivina on ollut rahan säästäminen, ei itse ongelman poistaminen. Talouspolitiikka on aivan liian usein pelkkää aritmetiikkaa, ei luovaa ongelmaratkaisua. Koska itse ongelmaa ei tunnisteta tai sitä ei haluta myöntää, korjausehdotukset dilitoutuvat ja ne kuorrutetaan eri intressitahojen poliittisella strösselillä. Näitä sitten maksamme yhteiskuntana vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Valtion velka on kasvanut kymmenessä vuodessa noin 75 miljardia euroa. Tästä työttömyyteen on käytetty 15, eläkkeisiin ja terveydenhuoltoon molempiin reilut 20 miljardia. Nyt vuositasolla työttömyyden hoito vaatii jo 7,6 miljardia. Valtion palkkojen nousukaan ei ole ihan viimeisenä listalla. Ongelma on tiedossa ja tässä väittelyssä poliitikot syyttävät virkamiehiä ja virkamiehet poliitikkoja.
Kykymme tai taitomme kehittää yhteiskuntaa on kokonaisuudessaan heikko. Työn erikoistuminen on johtanut siihen, että alalla kuin alalla on eritysasiantuntijoita, mutta kokonaisuuksien osaajia saa etsiä. Meillä on huippuosaajia, jotka ovat unohtaneet omasta osaamisestaan enemmän kuin sinä tai minä tulemme siitä ikinä oppimaan. Sen sijaan meillä ei ole osaavia yhteiskunnan rakenteiden arkkitehteja oikeilla paikoilla. Osaajia, jotka hallitsevat kokonaisuuksia ja ovat valmiita purkamaan huonoksi todettuja rakenteita, joihin meillä ei ole ollut varaa, eikä tule jatkossakaan olemaan. Ei taloudellisesti, eikä varsinkaan eettisesti.