Ihmiset ovat siitä hauskoja olentoja, että jos heille kertoo olevansa kiinnostunut filosofiasta. Tai jos heille kertoo olevansa uskonnoton, he tuovat usein esiin yhden tietyn kysymyksen. Kysymyksen jota olen itse pitänyt malliesimerkkinä vessanseinäkysymyksestä. Eli kysymyksestä joka on niin suuri että kannattaa kenties miettiä relevantimpia kysymyksiä, pienempiä kysymyksiä. (Sellaisia kuin "hissi vai liukuportaat"?)
Asiaa ei auta se, että kun matemaatikot tuovat mediarummutuksen kanssa esiin ideooita joissa "ei-mistään" tulisi "jotain", en ymmärrä niitä. Joten voisin viitata niihin kuin auktoriteetteihin, mutta en voisi olla vakuuttunut koska minulla ei ole hajuakaan siitä miten nämä päätelmät toimivat. Pinnallisen kaverin on syytä miettiä itselleen sopivamman kokoisia kysymyksiä.
1: Tiettävästi pahat kielet kertovat että "miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään" on kysymys jonka miettijöistä moni löytyy ns. hullujenhuoneelta. En tiedä tekeekö kysymyksen miettiminen hulluksi vai miettivätkö hullut tämänlaisia kysymyksiä. Kumpi oli ensin muna vai kana? Itsensä Ludvig Wittgensteinin kerrotaan ahdistuneen kysymyksestä. Minä osoitan selväjärkisyyttäni kysymällä "hissi vai liukuportaat"?
Mutta koska tätä kysymystä esitetään kysymyksen sijaan haasteena - siis sellaisessa hengessä että kysymys on vaikeaa likimain vain jos et ole noin yleisesti ottaen teisti ja mielellään vielä tarkasti kristitty - on kenties syytä hieman tuoda esiin omia mieltymyksiä aiheesta.
Mieltymys on tosin kenties hieman väärä sana.
Minua jossain määrin viehättää ns. Gang Bang -teoria, joka voidaan liittää muinaiseen pohjoismaiseen viikinkiuskontoihin joissa maailma rakentuu Odin (itsekin jättiläisten sukua) surmasi veljiensä Vilin ja Ven kanssa jättiläisen nimeltä Ymir. Ja tämän revitystä ruumiista sitten tehtiin erilaisia asioita. Jossain paikassa asuva voi sitten miettiä pienessä mielessään sitä, mistä Ymirin osasta se oma asuinpaikkakunta on revitty. (Minulla on tähän liittyviä erinäisiäkin teorioita.)
Moni ei luonnollisesti ajattele yhtä syvältä. Ja he voivat kaivata toivottavuuden ja huvittavuuden sijaan hieman enemmän uskottavuutta. Tai kuten Jani Mäkelä asian määrittelisi, semanttista vatkaamista. Siksi minunkin on vatkattava jotain pienempää kuin olen tottunut. Mikä luonnollisesti tarjoaa tilaa vessanseinäkysymyksen mietinnälle. En toki panosta tähän hirveästi. Sen verran että uskon että perusasioita tulee mainittua. En vastaa kysymykseen niin hyvin että pitäisin ongelmaa ratkaistuna. Sen sijaan vastaan haasteeseen niin että se menettää tehonsa ja muuttuu kysymykseksi. Tarkalleen ottaen vessanseinäkysymykseksi.
1: En tässä selitä kaikkia olemassaolevia malleja. Moni varmasti nauttisi siitä että pyörittelisin Gottfried Leibnizin ajatuksia tarkasti. Mutta se ei ole tässä kontekstissa tarpeellista. (Saatan ehkä kenties leikkiä asialla joskus muulloin. Olen leikkinyt asian kanssa jo menneisyydessä, joten tämä käsittely olkoot jossain mahdollisessa maailmassa.)
Onko kysymys olemassaolosta?
Ensimmäisenä vetona on helppo sanoa se, että naivissa versiossa teismi ei tosiasiassa vastaa siihen kysymykseen jota tässä sanotaan kysymykseksi. Jos kysymyksenä on "miksi on jotain eikä ei mitään" ei ole kovin järkevää selittää että universumi on koska Jumala on olemassa. Jos selitettävänä on universumi, voidaan tyytyä hyvin paljon pienenpään vastaukseen kuin jos kyseessä on kysymys "miksi on olemassa jotain sen sijaan että ei ole mitään" kysymys on huomattavasti tiukempi.
Ja kun teisti on esittämässä asiaa haasteena, henkenä on yleensä nimenomaan se, että hänellä on tässä vastaus. Ja ateisti ei voi mitään. Naïvi versio on siitä hauska että siinä asetetaan ateistille haaste ja sitten teisti vain lopettaa kysymisen heti kun törmää "Jumalaan", ei mieti vastaako tämä itse peruskysymykseen ja lopettaa tyytyväisenä. Tällä asenteella naïvi ateisti voisi aina vain siirtyä syy-seurausketjussa yhtä porrasta lähemmäs ja lopettaa siihen. Ei sillä olisi väliä vastaako se peruskysymykseen vai ei. Koska niin teistikin tekee.
Onneksi tähän on oikeasti jotain astetta fiksumpaa. Niin teistien kuin ateistienkin parissa. Mutta valitettavasti tuo kuvaa liiankin tarkasti sitä mitä "katutasolla" filosofiointi tuossa aiheessa tapahtuu. Se ei tietenkään ilahduta ihmistä tilanteessa jossa hän on uskonnoton ja filosofiasta kiinnostunut kun yleinen reagointi kumpaankin näistä asioista yksinään on tuon keskustelun käynnistyminen.
1: En minä arvosta näitä. Minä arvostan tätä yhtä paljon kuin automekaanikko arvostaa sitä että hänen vuosien ammattitaitonsa kyseenalaistaa joku tyyppi joka tunnistaa hädin tuskin että autossa on neljä pyörää, mutta joka kuitenkin potkii renkaita ja neuvoo mekaanikkoa ja kieltäytyy korjaustoimenpiteistä.
Yleinen ensimmäisen syyn lähtöprobleema:
Ei ole tavatonta että alkuräjähdys nostetaan tässä usein vahvasti esiin. Uskovainen esittää asian siten että alkuräjähdys todistaa että kaikki on alkanut jostain. Ateisti voi sanoa että hän näkee että alkuräjähdys olisi fysikaalinen selitys asioille. Ateisti voi jopa toistaa hienon "kvanttifluktuaatio" -sanan.
Ajatus on sinänsä ymmärrettävä, että alkuräjähdys voidaan jossain määrin kontekstoida perinteiseen alkusyyargumenttiin. Ajatellaan että kaikella on yleensä oltava syy. Mutta on oltava jokin ensimmäinen aiheuttaja, "liikkumaton liikuttaja", joka on ensimmäinen syy, koska muuten jouduttaisiin etsimään syylle syytä ikuisesti. Ja tätä ensimmäistä syytä kutsutaan Jumalaksi. Tällä ajatellaan että ties kuka olisi tämän vuoksi pakotettu teistiseen kantaan, ja olisi jotenkin Jumalaan uskova.
Moni kokee että alkuräjähdys olisi ensimmäinen hetki. Ja näin alkuräjähdys on tärkeä ja viehättävä parilla tavalla:
1: Tim Holtin "Why does the world exist" -kirjassa kerrotaan, että itse asiassa yhdessä vaiheessa monet ateistit eivät olleet kiinnostuneita fysiikasta. Syynä oli big bang. Tuosta ei ole niin hirvittävän paljoa aikaa joten on tavallaan hämmästyttävää oppia että alkuräjähdys koettiin uhkana ateismille. Tässä tärkeimpänä syynä oli klassinen teologia. Creatio ex nihilo oli aihe jota kristityt olivat käyttäneet. Teologeilla oli ikään kuin etumatkaa. Henkenä oli että jos jokaisella asialla täytyy olla syy, ja skientisti vaatii tämänlaisen syyn, olisi ensimmäinen syy ongelmallinen koska sillä ei voisi määritelmänsä mukaan olla syytä.
2: Ateistille kysymys on nykyään siitä viehättävä, koska he voivat nojata samantyyliseen selitykseen mitä Stephen Weinberg on sanonut. Että alkusyyargumentissa itse asiassa lähinnä todistetaan että on järkevää uskoa että on olemassa jokin syy jolle ei ole aikaisempaa syytä. Ja tämä sitten on nimetty Jumalaksi. Tämä on tärkeä huomio. Sillä on todellakin erikoista että Jumalatodistus enemmänkin ensin hakee jotain joka on uskottavasti olemassa ja sitten nimeää tämän löydetyn Jumalaksi. Toki monissa maailmankuvissa Jumala on ensimmäinen aikaansaaja. Mutta on hyvin erikoista todistaa jotain hyvin ylimalkaista (ensimmäinen syy) ja sitten vain sanoa että tämä onkin sitten hyvin tietynlaista (Jumala). Ateisti joka pitää alkuräjähdystä ensimmäisenä asiana, pitää sitä ensimmäisenä syynä mutta ei Jumalana. Kvanttifluktuaatiokaan tuskin näyttää Jumalalta. Se kun ei ole tietoinen.
Mutta eikö tässä ole tilaa fysiikalle?
Fiksummat eivät tietenkään jää tähän. Se, että maailmaan syntyy hiukkasia Kvanttityhjiöteoriassakaan lähtökohtana ei ole "ei mitään" eikä se todista, että maailmankaikkeus olisi syntynyt ilman syytä. On toki vakuuttavaa että tyhjiöenergia ja Werner Heisenbergin kehittämä epätarkkuusperiaate johtaa siihen, että hiukkasia syntyy tyhjästä. Mutta se on selitys "vain osittain". David Deutch on selittänyt asiaa vertauksella jossa joku selittää miten pankkitilistä jonka saldo on 0 voi spontaanisti syntyä rahaa. Mutta silti ongelmaksi jäisi se, miten tämä itse pankkitili selitettäisiin.
Tämä on kova kysymys ja alleviivaa sitä että "naturalisti" kohtaa kovan haasteen. Toki esimerkiksi Vilenkin on parantanut klassista universumin tyhjistä putkahtamista. Vilenkin on keskinyt että "ei mitään" olisi "a closed spacetime with zero radius". Ja näin hän määrittelee "ei minkään" tavalla johon hän voisi hakea vastausta. Sellaisessa ei ole aikaa eikä mittaa tai mitään muutakaan. Voidaan kuitenkin sanoa että koska fysiikassa aika on suure, on syytä huomata että jos menemme universumissa ajassa taaksepäin, ei ajanhetkellä 0 tapahdu mitään termodynaamista muutosta tai muutakaan. Ei ole mitään edeltävää hetkeä. Ja toisaalta jos ei ole tilaakaan eikä muitakaan Vilenkinin määrittelemän mukana poistuvia ominaisuuksia, on syytä kysyä että jos luominen tapahtuu se ei itse asiassa tapahdu ajassa eikä tapahtumassa. Jonka jälkeen se ei enää vastaa perinteisen syyn määritelmää tai kutsu sellaista. Eli jos universumin synty tarvitsisi syyn, niin se syy ei ole niitä syitä joille olemme saaneet kokemuspohjaista varmistusta tieteessä. Ja tältä pohjalta tiedämme että tämä syyn ja seurauksen konsepti on tärkeä - tai ainakin hyödyllinen tieteenteossa. Eli jos todella onkin jokin syy-seuraussuhde se on luonteeltaan niin eksoottinen että on varsin kyseenalaista vain hyväksyä sellainen joksikin tärkeäksi relevantiksi mahdollisuudeksi.
Tätä voi teisti pitää epätyydyttävänä. Sitä vaivaa sama ongelma kuin alkusyyperustaisia argumentteja joissa ensimmäinen syy - olipa tämä mikä tahansa - vain nimetään Jumalaksi. Kuitenkin Jumalassa kiinnostaisi sellaiset asiat kuin älykkyys, rakkaus, hyvyys, tietoisuus. Täysin mekanistinen ensimmäinen syy ei yksinkertaisesti tunnu relevantilta Jumalalta vaikka alkusyyargumentti sen sellaiseksi nimeäisikin.
Mutta tämänkin kohdalla tulee vastan "se sama". Jos joku - vaikka uudeksi esimerkiksi nostettava Tryon - selittää että nolla-energiainen universumi voi tuottaa ainetta ja energiaa, moni haluaa tietää mistä tämä edeltävä tila on tullut. Ja kysymys on tässä kohden jopa relevantti.
Tämä voi vastata "universumin syntyyn" tai "miten alkuräjähdys tapahtui" mutta se ei tietenkään vastaa kysymykseen "miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään". Jos mietimme tätä tyhjiöenergiaa, tulee uskovaisella helposti mieleen "mistä se kvarkki-gluoniplasma tuli" tai vastaavia kysymyksiä. (Se, että niihin saadaan vastaus johtaa vain siihen että teisti siirtää syy-seuraussuhdetta yhden portaan eteenpäin ja vaatii että tällekin on syy. Hän lopettaa tämän välittömästi kun vastaan tulee Jumala.) Toisaalta hän voi miettiä sitä että "ennen alkuräjähdystä on ikuinen ääretön energia" ja mieleen tulee analogia Jumalasta.
Probleema tässä lähtökohdassa on se, että tässä on filosofioinnille paljonkin kiertotilaa. Ensimmäinen kysymys on siitä, että jos Big Bang on todella tärkeä kristityille juuri siksi että ateistinen ääretön ja ikuinen maailma ei pidä sisällään väistämätöntä alkusyytä, niin miksi tähän kvanttimaailman "tilanannolle äärettömyyteen" sitten suhtaudutaan siten että kyseessä on Jumala-analogia. Ensin rajallinen universumi huutaa Jumalaa. Mutta sitten ääretönkin on metafora joka huutaa Jumalaa.
1: Olen kyllä hämmästellyt sitä miten ensin on tärkeää että alkuräjähdys todistaa että universumi ei ole ollut aina. Niinpä on ensimmäinen syy, alkusyy, jota kutsumme Jumalaksi. Kun alkusyyn takana sitten onkin jotain energiakuplintaa joka voi olla äärettömän mittainen, tämäkin on sitten analogi Jumalalle. Tämä on ällistyttävää koska big bangiin vedottiin juuri koska äärettömän ikäinen universumi ei ole vaihtoehto ja tätä vaadittiin luomiseen. Kuitenkin näyttää että äärettömän edessä kaivetaan tämän periaatteen kanssa ristiriitainen tarinankerrontamoodi. Jumala selvästi kestää äärettömässäkin maailmassa, joten selvästi Big Bangilla ei ole niin väliä. Asiaa ei auta se, että fyysikot eivät pidä singulariteetin ja universumin ensimmäisen hetken yhdistämistä liian vahvasti yhdeksi ja samaksi. Mutta itsekin huomaan tekeväni juuri näin heti jos en ole hirveän varovainen. Tälle ei tosin ole itselleni paljoa merkitystä koska en usko aktuaalisiin äärettömiin. Jos jossain on todellisuudessa ilmenevä ääretön, se on virhe senkin jälkeen kun joku todistaa päinvastaisesta.
On kenties syytä saivarrella filosofisemmin, jotta voidaan kartoittaa "ongelmakenttää".
Periaatteessa tässä olisi mahdollista kyseenalaistaa alkusyytä muutamaakin kautta. Esimerkiksi
1: Pitää ns. aktuaalista ääretöntä mahdollisena. Sitä voi elää ajatuksissa joissa universumi oli ääretön. Kun sillä ei ole alkua ei sillä ole alkusyytäkään. Tämä on siitä jännittävä kysymys että ainakin itse pidän tämänlaista ääretöntä epäesteettisenä ja epämiellyttävänä. Minun on luontevaa ajatella että kenties aika on ääretön siinä mielessä että jos mennään ajassa eteenpäin niin aina on ajanhetki joka on ollut ennen tätä. Mutta että ei voitaisi mennä samaa ajassa taaksepäin samalla ideaalilla. Matemaattisesti ajatus ei kuitenkaan välttämättä välitä näistä intuitioista. Mutta koska ääretön ei kuitenkaan ole numero, on tällä syvällisiä seurauksia. Ei voida vain olettaa että alkusyytön ääretön maailma olisi ristiriitainen. Shallit vihjaa että jos ajattelee näin tekee erikoisen virheen ; "mistake of thinking that the "universe with an infinite past" model entails the creation of the universe at some time t = ∞. But this is clearly erroneous. It just means that at every time t there exists a time t-1 at which the universe existed." Toisin sanoen universumi voisi olla ääretön. Logiikka ei tätä estä. Minä en tosin ole viehättynyt joten en voi käyttää tätä "pelastustietä". (Tai voin, mutta en tehdä niin ja elää itseni kanssa.)
2: Toisaalta voidaan ajatella, että kenties aika onkin syklinen. Tämä johtaa hyvin erikoisiin tilanteisiin. Itsekin olen törmännyt "The Legend of Zelda: Ocarina of Time" -peli pitää sisällään tilanteen jossa "tulevaisuuden" Link oppii soittamaan "Song of Storms" -kappaleen huilulla. Ja hän oppii tämän siksi että myöhemmin hän palaa "nykyhetkeen" ja soittaa kappaleen niin että kappaleen opettaja kuulee sen. Tämä on ns. bootstrap -paradox. Ja se tuntuu epäintuitiiviselta. Mutta tosiasiassa tämänlainen ketju on pysyvä ja itseriittoinen. Se muuttuu ongelmaksi vasta jos ajattelee ajan olevan kuitenkin lineaarinen. Silloin kysymys ei olekaan se, mistä tämä laulu on opittu vaan aika olisikin kehän sijasta "jonkinlainen spiraali" jossa oikeasti olisikin alku ja joka etenisi. Ei ole ristiriitaista ajatella että syklinen malli pitäisi paikkaansa. Ja tällöin kaikki mikä on voisi periaatteessa olla yhtä "Song of Stormsia". Itse olen viehättynyt termodynamiikasta ja olen muutenkin niin länsimainen että en tartu tähänkään filosofiseen mahdollisuuteen.
Itselläni on hieman toisenlainen lähestymistapa.
Onkin syytä huomata että tosiasiassa ensimmäistä syytä koskevat teoriat pitävät usein sisällään väitelauseita syy-seuraussuhteesta ja esimerkiksi ajasta. Aikaisemmin demonstroin miten William Lane Craigin kannattaman ns. Kalam -argumentin käyttäminen ei ole nykyaikana kovin uskottavaa. Koska se vaatii ajan teorian joka on ristiriidassa suhteellisuusteorian kanssa. Toisin sanoen suhteellisuusteorian todistaminen falsifioi aikakuvan jossa tätä jumalatodistusta on käytetty. Ja tätä kautta koko kyseinen jumalateoriakin olisi väärä.
Itse lähtisin mieluummin kyseenalaistamaan sen, että
1: Maailmassa kaikki olisi determinoitu. Se, mitä kvanttiteoria on opettanut on indeterminismi on aivan relevantti vaihtoehto. Tällöin kaikkia asioita ei voikaan kaavaistaa perinteisen syy-seurausmallin muottiin. Perinteinen tapa nähdä syyt ja seuraukset on jo nyt jouduttu uudelleenmäärittämään sellaisella tavalla että se iskee tehoja alkusyyselitysten vaatijoilta.
2: Toisaalta voidaan jopa sanoa että syy-seuraussuhde on ajallinen kysymys. Silloin herätään siihen että on turhaa miettiä mitä oli ennen ensimmäistä fysikaalista syytä. Ihan siksi että aika on osa fysiikkaa. Ei ole mitään ei-fysikaalista aikaa jonka olemassaolo olisi osoitettu tai johon voitaisiin viitata mitenkään. Siksi metafyysinen alkusyy voi olla määritelmällisesti aivan yhtä väärin kuin jos vaatisi jotakuta ensin menemään pohjoisnavalle ja sitten vaatisi häntä menemään pohjoisnavan pohjoispuolelle.
3: Teistit perinteisesti esittävät sen tyylisiä lausuntoja joissa selitetään että universumi vaatisi ajattoman tekijän luonnon ulkopuolelta, joka sitten on syy-seuraussuhteessa ja saa aikaan ensimmäisen hetken niiden synnyn. Luonnon ulkopuolista kutsutaan myös yliluonnolliseksi. Jumala on ainoa mahdollinen yliluonnollinen aiheuttaja maailmankaikkeudelle. Jos syy-seuraussuhde kiinnitetään aikaan, kuten voidaan tehdä, tämä muuttuu absurdiksi. Voidaan itse asiassa sanoa että teistinen alkusyy on hyvinkin omituinen. Voidaan jopa nähdä että syntyy erikoinen tilanne jossa ennen aikaa olisi liikkumaton ajaton tila jossa ei tapahdu mitään. On vain Jumala. Sitten tässä tapahtuu jokin meta-aika jonka hetkenä on sekä Jumala että universumi ajanhetkellä 0. Tämä vaatii jonkinlaista meta-aikaa. Parsimonia pitää tämänlaisista yhtä vähän kuin aktuaalisista äärettömyyksistä tai termodynamiikan lait (etenkin toisen pääsäännön) jollain tavalla kiertävä syklinen universumi. Eli ei pidä.
Näissä isketäänkin suoraan siihen että perustelussa on itse asiassa oletettu todellisuudesta tietynlaisia asioita. Teoriat ajasta ja syy-seuraussuhteesta ovat kuitenkin periaatteessa fyysikoiden temmellyskenttää. Ja ne ovat jo nyt tarjonneet kovia haasteita klassisille todistuksille -erityisesti jo mainitsemalleni Kalam -argumentille.
Jos "ei olisi mitään", et sinä kuitenkaan olisi tyytyväinen...
Olen tykännyt ohittaa "miksi on jotain sen sijaan että ei olisi mitään" -kysymyksen tuolla heitolla. Joka on mielestäni hyvin ZEN. Mutta se voidaan sitoa materiaaliin joka häiritsee itseäni syvästi. Lähinnä sen vuoksi että kyseinen materiaali käyttää perusteluketjuja ja premissejä joiden kanssa minun on helppoa olla samaa mieltä. Mutta jonka johtopäätöstä minun on kuitenkin vaikeaa niellä. (Vaikka en löydä itse perusteluista rakenteellista virhettä.) Lopputulos on ateistisempi ja pidemmälle menevämpi kuin mihin itse jään. (Toisaalta se mihin minä jään tuskin on mikään argumentti suunnilleen millekään.)
Aiheenani oli Adolf Grünbaum. Herralta on ilmestynyt monia melko verevästi nimettyjä tuotoksia. Sellaisia kuin "The Poverty of Theistic Cosmology" ja "The Pseudo-Problem of Creation". Grünbaumin ajatus on sinänsä erikoinen, että hän nimenomaan ei ratkaise ongelmaa. Sen sijaan hän esittää että koko kysymys on pseudokysymys, jokin joka ei oikeastaan ole mikään kysymys lainkaan. Toisin sanoen vastaustakaan ei tarvita. Itse kysymys on vähän kuin kysyisi D -duuri -soinnin väriä.
Hän kysyy miksi kysymys on oikeastaan jotain jolla on mitään mieltä. Kysymys pitäisi legitimoida. Sitä voidaan kysyä sinisen makua ja monta muutakin kysymystä mutta niille ei yleensä nähdä arvoa. Tämänlainen tietenkin pyyhkisi suuren osan mysteeristä pois. Olemassaolo ei olisikaan enää vessanseinäkysymys ja mysteeri, vaan enemmänkin väärä kysymys, arvoton kysymys. Grünbaumin teeman voisi muotoilla ZEN -heitoksi, vaikka muotoon "Entä jos ei ole mitään ei-mitään?" (Tälläisten kanssa minä vielä pystyn elämään.) Esittelen asiaa banaalisti ja yksinkertaistaen.
Grünbaumin argumenttina on se, että Leibniz ja monet muut olemassaolon mysteerin miettijät nojaavat itse asiassa kysymys jonka takana on oletuksia jotka on pakko hyväksyä jotta kysymys olisi relevantti. Niistä tärkein on premissipari jossa (a) universumin alku tarvitsee selityksen ja (b) ei mikään on relevantti konsepti (c) ei-mikään nollahypoteesina, eli ei-mikään olisi myös yksinkertainen konsepti joka, jos mitään selitystä olemassaololle olisi jotenkin voimakkaampi.
Tämä ei-minkään spontaanius (Spontaneity of Nothingness) on siitä kiinnostava, että sitä lähestytään usein logiikkapohjaisesti tavalla jossa ihmisten omat ehdot tekevät siitä reaalisen vaihtoehdon. Sitä pidetään paitsi yhtenä mahdollisena maailmana että yksinkertaisena. Kuitenkin on hyvin vaikeaa ymmärtää miksi olisi jotenkin ilmiselvää että ihmisen näkemys yksinkertaisesta olisi sama universumin piirteille. Ja se että ihminen voi kuvitella vaihtoehdon ei tarkoita että siinä olisi mieltä. Se, että kuvittelemme jotain ei tarkoita että sillä olisi olemassaoloa meidän päämme ulkopuolella.
Grünbaum itse asiassa moittiikin sekä teistejä että Richard Dawkinsin kaltaisia ateisteja että heidän mielensä on ex nihilo -käsitteen pauloissa. Kysymys on haaste jota pidetään automaattisesti ja kyseenalaistamattomasti relevanttina. Grünbaumista tämä "olemassaolon mysteeri" on kulttuurissamme tärkeä lähinnä siksi että kristillinen perinne on upottanut kulttuuriimme ajatuksen kysymyksen relevanttiudesta. Siihen sidotut premissit otetaan itsestäänselvyyksinä. Ja näin tehdessään se on ikään kuin syöttänyt kysymyksen vaatimat premissit kyseenalaistamattomina dogmina. Tai ainakin kysymyksen relevanttiutta pidetään ilmiselvänä, jos ei muutoin niin ilman siihen sidottuja teologisia premissointeja.
Ei-minkään spontaanius nojaa ennen kaikkea riippuvuusaksioomaan (dependency axiom) jonka mukaan asia ilman syytä on täysi mahdottomuus. Ja siksi kaikki vaatii selityksen. Grünbaum esimerkiksi huomaa sen, että yleisesti ottaen yksinkertaisuutta on hyvä katsoa muutenkin kuin siten että otetaan mitä ihmiset pitävät yksinkertaisena tai argumentoivat yksinkertaisena.
1: Hyvin usein kun ihminen sanoo että "tämä ja tämä asia on todennäköinen tai yksinkertainen" hän esittää nojaavansa okhamin partaveitseen tai muuhun parsimoniakeskeiseen periaatteeseen samalla kun hän tosiasiassa lähinnä sanoo että "mututuntumalla tämä tuntuu uskottavimmalta". On helppoa sanoa että "ateismi vaatii uskoa isompiin ihmeisiin kuin teisti". Todennäköisyydet ateistien tai teistien suuntaan ovat sitten hyvin hyvin hankalia verrattuna siihen miten helppoa tämänlaisia on heitellä vaikka lonkalta.
Grünbaum korostaa että yleensä kun ihmisten pitää selittää jotain, heidän täytyy sovittaa se havaittuun. Selittämisessä pitää selittää miksi asia on jollain tavalla eikä jollain toisella. Mutta tämä ei tarkoita sitä että kaikki tapahtumattomat asiat tulisi selittää. Esimerkiksi meidän täytyy evoluution pohjalta selittää miksi meillä on sammakoita, mutta meidän ei tarvitse selittää miksi täälllä ei ole jotain hieman sammakonkaltaisia olentoja jotka olisivat kenties voineet tapahtua jos evoluutiossa olisi tapahtunut muutama mahdollinen sattuma eri tavalla. Silloin kun selitämme miksi jotain ei ole jossain, se vaatii yleensä jotain jossa tämä vaihtoehto tiedetään reaaliseksi. - Ja olemassaolemattomuus. No, meillä ei ole siitä havaintoa tai tietoa. Mistä me tiedämme että se että voimme kuvitella tämän ei-mitään vaihtoehdon olisi sama kuin relevantti todellinen vaihtoehto? Itse asiassa voidaan jopa esittää että parsimonian hengessä ei-mikään ei ole kovin relevantti vaihtoehto. Kaikki mitä olemme nähneet viittaa sen vastakohtaan. Miten me tiedämme että tämä vaihtoehto ei ole vain jotain jonka kuvittelemme mahdolliseksi?
Hauskinta tässä kaikessa onkin tavallaan se, että Grünbaum voi olla väärässä. Mutta jos hän on, sen todistaminen on muiden hommaa. Kun kysymyksen tuhoaa räjäyttämällä itse kysymyksen pohjan, ollaan tilanteessa jossa koko kysymyksen irrelevanttiuden kannattaja voi vain lähteä kaljalle. On hyvin tavatonta törmätä tilanteeseen jossa joutuu sanomaan niin että jos joku haluaa että on väärässä, niin heidän pitää ikään kuin näyttää ensin se että koko kysymys on olemassa. (Olen ajatellut noudattaa tätä periaatetta. Ihan sen kaljan vuoksi.) Lopputulos on siitä viehättävä että se muistuttaa Pertti Jarlan "Fingerporiin"piirtämää sarjakuvaa jossa Ludwig Wittgenstein käy nakkikioskilla. Myyjä kysyy että"Mitä saa olla?" ja Wittgenstein vastaa että "Kysymys on mieletön".
0