Edellinen kirjoitukseni, jossa ilmoitin Itsenäisyysnuorten kannan olla tukematta Joukkovoima hallituspolitiikkaa vastaan -mielenosoitusta, herätti odotetusti ärsyyntyneisyyttä. Tämä on ymmärrettävää, sillä monella oli varmasti suuret odotukset mielenosoituksen suhteen, jonka eteen osa oli myös tehnyt paljon töitä.
Haluankin korostaa ettei IN poisjättäytyminen ole piikki järjestäjiä kohtaan. Järjestäjien joukossa on myös muutamia, joiden kanssa olen aiemmin tehnyt yhteistyötä. Olemme esimerkiksi järjestäneet tilaisuuksia, joiden yksi nimenomainen tarkoitus on ollut, että todellinen oppositio pääsisi esille. Toivoisin, että tämä yhteistyö jatkuisi vastaisuudessakin Joukkovoimaa koskeneesta erimielisyydestämme huolimatta.
Mitä tulee Joukkovoima -mielenilmaukseen, olen edelleen sitä mieltä, että parhaimmillaankin kyseisen tapahtuman hyödyn kaappaa eduskunnassa istuva näennäisoppositio syistä, joita käsittelin edellisessä kirjoituksessani. Jotta kirjoitteluani ei kuitenkaan miellettäisi pelkäksi puskista huuteluksi, aion omalta osaltani pyrkiä vaikuttamaan ettei esille tuomiani virheitä toisteta, jos Joukkovoima saa jatkoa. Olettaen tietenkin, että minut kelpuutetaan mukaan.
Mutta mikä on tämä näennäisoppositio, jota kohtaan koen niin suurta vastenmielisyyttä?
Mikä on näennäisoppsitio?
Näennäisoppositiopuolueeksi voidaan laskea jokainen puolue, joka ei ole hallituksessa, mutta joka ei kuitenkaan tarjoa harjoitetulle politiikalle vaihtoehtoa. Tämän hetken suomalaiseksi näennäisoppositioksi voidaan siis laskea Sosialidemokraattinen puolue, Vasemmistoliitto ja Vihreät. En laske tähän joukkoon kuuluvaksi Ruotsinkielistä kansanpuoluetta tai Kristillisdemokraatteja niiden oppositiostatuksesta huolimatta, sillä ne eivät edes esitä olevansa vastavoimia hallitukselle, vaan ovat päinvastoin jopa kehuneet hallitusohjelmaa. RKP ja KD ovat siis avoimesti hallituksen apupuolueita, vaikka joitain hallitusohjelman nyansseja vastustavatkin.
Retoriikan tasolla oppositiopuolueet toki aina vastustavat hallitusta. Tämä johtuu kuitenkin edustukselliselle demokratialle ominaisesta puolueiden välisestä valtakamppailusta. Kyse on siis ennemmin hallituksen kuin sen politiikan vastustamisesta. Tällaisessa järjestelmässä puolue on kuin mikä tahansa yritys, joka vastustaa kilpailijoitaan tarjotakseen itse saman palvelun vähän eri paketissa. Ironista kyllä, viime vaalien jälkeen tappion kärsinyt Vasemmistoliitto joutuikin aloittamaan yt-neuvottelut.
Miten erottaa retoriikan harjoitetusta politiikasta?
Ihmisen joka ei seuraa politiikkaa aktiivisesti on vaikea nähdä puolueiden retoriikan läpi. Tuorein esimerkki tästä on perussuomalaisten nousu näennäisoppositiosta hallitukseen. Lyhyessä ajassa puolue on pettänyt kaikki tärkeimmät vaalilupauksensa saaden edellisen vaalikauden puheet EU-kriittisyydestä, maahanmuuttokriittisyydestä saati työväenpuolueesta kuulostamaan enää huonolta vitsiltä. Monille tämä on ollut yllätys ja karvas pettymys. Toisaalta myös monet, minä mukaan luettuna, näkivät tämän edeltä käsin. Kirjoituksessani Vasemmiston peliliike(31.03.2014) totesin:
”Tällä hetkellä näyttää siltä, että Vasemmistoliitto ja Perussuomalaiset tulevat vaihtamaan päittäin valtakunnan virallisen vaarattoman opposition ja hallituksen jämäpuolueen paikkaa. Asetelma sopii kummallekin, sillä Perussuomalaisia vaivaa hallituskuume ja Vasemmistoliitto kaipaa kipeästi kunnianpalautusta.”
Perussuomalaisten räikeän petoksen tulisi olla kaikille osoitus siitä, miten vaarallista on luottaa näennäisoppositioon. Ihmiset ovat kuitenkin vastentahtoisia näkemään oman puolensa vastaavia petoksia.
Huonon politiikan oikeutuksesta
Nyt kun nykyiset oppositiopuolueet tanssivat perussuomalaisten uskottavuuden haudalla, on tärkeää muistaa mitä ne itse tekivät edellisessä hallituksessa. Perussuomalaisten ja nykyisen näennäisoppositio hallitustaipaleissa onkin silmiinpistävää niiden samankaltaisuus. Edellinen hallitus leikkasi heikoimmassa asemassa olevilta, kasvatti tuloeroja, laski rikkaiden- ja nosti köyhien veroja, heikensi peruspalveluja, lainasi rahaa Kreikalle ja niin edelleen. Nykyinen hallitus on luvannut tehdä samaa. Tästä huolimatta molemmat osapuolet kritisoivat toisiaan näistä toimista edustaen retoriikassaan täysin päinvastaista suuntaa.
Huono politiikka oikeutetaan yleensä väittämällä, että kyseessä olevan puolueen on pakko olla mukana tekemässä sitä, koska muuten huonon politiikan tekisivät toiset. Tämän lisäksi on suosittua vedota edellis(t)en hallituksen virheisiin tai siihen, ettei yksi puolue pärjää muille.
Kuitenkaan esimerkiksi perussuomalaisten perustelut myöntyä Kreikan kolmanteen lainapakettiin eivät kestä vettä. On totta, että lainapaketti olisi todennäköisesti toteutunut ilmankin perussuomalaisten siunausta. Se ei ole kuitenkaan mikään oikeutus takinkäännölle. Tai jos on, perussuomalaisilla ei olisi ollut mitään syytä jättäytyä ulos edellisestäkään hallituksesta, sillä kuten hyvin tiedämme, perussuomalaiset eivät voineet estää oppositiosta kreikkalainoja sen suuremmin kuin paljon puhutun ”piikin avaamista”, eli EVM:n perustamistakaan.
Punavihreän hallituksen uhan lisäksi edellisen hallituksen solmima sopimus Euroopan vakausmekanismista, eli EVM:stä, on perussuomalaisten toiseksi eniten hellimä tekosyy. Perussuomalaisten ei ole kuulemma enää mieltä vastustaa kreikkalainaa, koska Suomi voidaan pakottaa siihen EVM:n kautta.
On totta, että Suomi voidaan pakottaa lainaamaan rahaa EVM:n kautta, jota Perussuomalaiset aivan oikein aikoinaan vastusti. Tämä ei kuitenkaan tapahdu automaattisesti eikä hätätilamenettelyn käyttö ole mikään itsestäänselvyys. Euroryhmän olisi perusteltava, miksi kyseessä on hätätapaus, joka vaatii pakkokeinojen käyttöä. Tämä todennäköisesti murentaisi entisestään euron ja EU:n uskottavuutta ja legitimiteettiä, jonka luulisi oleva perussuomalaisten tavoite.
Jos hätätilamenettelyyn kuitenkin päädyttäisiin, on outoa väittää ettei sitä vastaan olisi kannattanut edes yrittää taistella. Tällöinhän perussuomalaisten ei kannattaisi vastustaa mitään muutakaan EU-tasolta tulevaa määräystä - kuten esimerkiksi maahanmuuttoa.
Toki voi aiheellisesti kysyä, onko missään perussuomalaisten ja muun näennäisopposition vaatimuksissa mitään mieltä, kun he kuitenkin kannattavat Suomen jäsenyyttä EU:ssa, josta käsin ne voidaan tehdä tyhjiksi.
Hidaste vai todellinen vastavoima?
Siinä missä perussuomalaisilla olisi mahdollisuus kaataa koko hallitus takeena vaalilupauksilleen, myös edellisen hallituksen jämäpuolueilla oli ratkaisun avaimet käsissään keväällä 2011. Vaalien jälkeen Jyrki Kataisella oli huomattavia vaikeuksia hallituksen muodostamisessa. Jopa siinä määrin, että hallitustunnustelijan vaihtoa ehdittiin pohtia. Jostain syystä vastapuoli ei kuitenkaan tajunnut tai halunnut hyödyntää tätä. Esimerkiksi Vasemmistoliiton vetäytyminen hallitusneuvotteluista olisi johtanut myös SDP:n vetäytymiseen. Mitä todennäköisemmin perässä olisivat seuranneet myös Vihreät.
Toisenlainenkin politiikka olisi siis ollut mahdollista jos sille olisi löytynyt poliittista tahtoa. Tässä näkyy näennäisopposition suurin ajatusvirhe: sen sijaan, että se vastustaisi politiikan suuria kehityslinjoja, se tyytyy komppaamaan niitä pieniä armonpaloja vastaan. Hyvä esimerkki tämän strategian toimimattomuudesta on Vasemmiston juhlima opintotuen sitominen indeksiin. Voitosta oli iloa vain seuraavalle hallituskaudelle asti, jonka aikana se tullaan kumoamaan samaan aikaan voimaan astuneiden opintotuen heikennysten jäädessä voimaan.
Pelkästään pysymällä oppositiossa edellä mainitut puolueet olisivat torjuneet enemmän negatiivista kehitystä kuin mitä ne saivat aikaan positiivista. Puhumattakaan siitä, että työväen ja vähäosaisten asian ajajina esiintyvät puolueet yhdistäisivät voimansa näissä kysymyksissä antamatta erimielisyyksien toissijaisissa kysymyksissä, kuten seksuaali- ja maahanmuuttopolitiikka, häiritä. Tätä on toistaiseksi vaikea kuvitella Suomen oloissa. Se kuitenkin onnistui esimerkiksi Kreikassa vasemmistolaisen Syrizan ja kansalliskonservatiivisen Itsenäiset kreikkalaiset- puolueen hallitusyhteistyössä aina siihen asti kun euroryhmä Suomen myötävaikutuksella tuhosi senkin.
On selvää, että politiikassa joutuu tekemään kompromisseja. Kompromissi on kuitenkin eri asia kuin keskeisimpien arvojensa ja vaalilupaustensa pettäminen tai peräti täysin niiden vastaisesti toimiminen. Yleisesti ollaan melko yksimielisiä siitä, että politiikan vallitsevia kehityssuuntia määrittelee eriarvoistuminen, vallan ja pääoman keskittyminen ja kasvava epäturvallisuus. Jokainen äänestäjä, päättäjä ja puolue päättää itse tyytyykö se olemaan näiden suuntausten hidaste vai haluaako se toimia niille todellisena vastavoimana.