"Atlas Obscura" kertoo erikoisesta tilanteesta jonka keskiössä ovat vuosisatoja vanhat tikapuut. Jerusalemin Pyhän haudan kirkossa on seinämälle unohdetut tikapuut. (Ensimmäinen maininta tikkaista on vuodelta 1757) Ne eivät ole mikään symboli Jaakobin unesta. Se ei yhdistä taivasta ja maata. Kyseessä ovat tavalliset tikapuut. Niiden siirtäminen ei onnistu koska paikka on merkittävä useille uskonnoille. Ja rauha on saavutettu vaatimalla sitä että mitään ei muuteta."This meant that everything had to stay in place—including the five-rung ladder propped up on the church's edifice." Tikapuiden siirtäminen on hankalaa koska kukaan ei tiedä kenellä on sen siirtämiseen oikeudet. Ja tikkaiden siirtäminen olisi tätä kautta aika vahva symboli vallasta. Tikkaat ovat ja tämä ylläpitää laihaa rauhaa ja status quoa. Huominen on kuten eilinekin eikä mikään ratkea koskaan.
Tämäntapainen tilanne on kiinnostava. Periaatteessa tikkaat ovat "ornamentiikkaa". Se on sellaisenaan triviaali esine. Siksi joku voisi sanoa että tikkaista riitely on pikkumaista. Ja sitä se onkin. Mutta se on pikkumaista tavalla joka on tavallista uskonnolle. ; Moni esimerkiksi ihmettelee miksi joku riitelee jostain joulujuhlan tai kevätjuhlan yhdestä virrestä. Syynä on se, että oikeasti kysymys ei ole vain yhdestä virrestä vaan siitä mitä tämä virsi edustaa. Virren laulaminen edustaa kansakunnan kristillisyyttä ja sen laulamatta jääminen taas vihjaa että kristityiltä on viety jotenkin oikeus uskonnonharjoittamiseen sellaisella tavalla jolla se on yleensä nähty oikeutetuksi. On turhaa ajatella että kinaa olisi vain yhdestä laulusta. Kysymys on vallasta ja siitä "kuka omistaa kulttuurin".
Ornamentit ja valta
Tämä on sinänsä kiinnostavaa että jos katsotaan Suomen kristillisyyttä niin se on aika heikkoa. Yhteiskunnassa uskonto ei määrittele kovin vahvasti uskovaisten ja ei-uskovaisten elämää. Tämä on itselleni mieluisaa sillä en kannata sekularismia monien uusateistien suosimassa ranskasta lainatussa laïcité -hengessä. En usko mihinkään uskontojen tuhoon. Sen sijaan uskon maallistumiseen. Siihen että maat alkavat vaikuttamaan sellaisilta mailta kuin Tanska, Islanti ja Norja. Niissä on paljon ateisteja, mutta tärkeintä on että elämänmeno on hyvin maallistunutta. Tälläisessä kontekstissa uskonnonvapaus korostuu mielessäni korkeammalle kuin se, että pitää luoda ympäristö jossa siivotaan pois kaikki joka voi häiritä tai loukata jotain. (Tuntua vääräoppisena tai julistavana. Tjsp.)
Suomessa uskonnoilla on kuitenkin aika paljon ns. rituaalivaltaa. Juhlat ja muut vastaavat ovat täynnä uskonnollista ornamentiikkaa. Ja suuri osa kiistoista tulevat siitä että nämä ornamentiikat symbolisoivat asioihin jotka ovat aika monille vieraita. Toisaalta ne merkitsevät riittävän monelle ja muutos on heille alleviivaus siitä että tässä nyt otetaan yhtä laulua laajemmin kantaa ideologialle miellettyyn merkitykseen ja valtaan.
Tässä mielessä on hyvä miettiä miten kirkossa korostetaan konsensusta. Ja miten vaikka kirkkoinstituutio mainostaa että kirkosta eroamalla ei voi vaikuttaa ja mainostaa seurakuntavaaleja, on hyvä huomata että tilanne on rakennettu muutosvastarintaiseksi. Muutos tapahtuu vasta jos saadadan 2/3 enemmistö. Tämä tarkoittaa sitä että on oikeasti aika vaikea oikeasti vaikuttaa. (On toki aivan oma asiansa se, että miksi uskontoa halutaan ylipäätään muuttaa tai siinä pitäisi vaikuttaa. Kykenen ymmärtämään että moni haluaa että uskonto olisi dogmaattinen ja muuttumaton. Mutta kirkko mainostaa vaikuttamismahdollisuuksilla. Ja se on se pointti.)
Henkilön ja yleisen asialla.
Vallan ja symboliikan kohdalla ei kenties ole parempaa esimerkkiä kuin vähän aikaa sitten ranskassa tapahtunut. Siellä, vahvan sekularismin hengessä, ajateltiin että pukeutuminen on myös julkisen tilan käyttöä. Ja tässä yhteydessä kävi niin erikoisesti että poliisit joutuivat käskemään naisia riisuuntumaan, koska heillä oli burkinit uimarannalla. Yleensä poliisi käskee pukeutumaan jos ei ole vaatteita. (Oli tämä muutenin poikkeava; Olen ajatellut että naisten riisuminen ei ole koskaan turhaa, epämiellyttävää eikä työtä. Mutta nämä poliisit tekivät epämiellyttävää ja turhaa työtä.) Tämä konflikti oli vahva. Monille burkiniasia voi tuntua triviaalilta ja hupsulta. Mutta kyse oli siitä miten ornamentit edustavat jotain muuta.
Tämä on tietenkin hieman hankalaa koska sekularismi erottaa yleensä vahvasti henkilökohtaisen ja julkisen. Toisin sanoen se ei halua tuhota uskontoja, vaan vaikuttaa siihen miten niitä käytetään julkisessa tilassa. Vaatteet ovat hankala koska ne ovat sekä jotain jonka kaikki näkyvät ja joilla voidaan viestiä identiteetistä. (Identiteetti ei tässä ole se mitä ihminen on. Identiteetti on se lippu jota heilutamme.) Toisaalta vaatteet ovat jotain henkilökohtaista ja omaa itseä koskevaa. (Vaatteet ovat eräässä mielessä extended phenotype sellaisessa mielessä että ne ovat oman itsen ja kehon jatkumoa.)
Frantz Fanon on esittänyt että (perinteinen) burqa ja siihen pukeutumisen rajoittaminen ovat keinoja jolla naisten kehosta ja vaatetuksesta tehdään ideologisen sodan väline. Väline mainostaa tai ottaa haltuun.
* Kriitikkojen silmiin burqa nähdään hyvin vahvasti jonain joka tekee kantajastaan automaattisesti alistetun. Fanonin mukaan burkinien rajoittaminen on yleensä hyökkäys nimenomaan islaminuskoisia miehiä kohtaan. He ovat alistajia (ja nykypuheessa kenties jopa terroristeja). Vaikka kukaan islamistiterroristi ei ole tehnyt iskujaan burkineissa, vastustamisesta tulee tätä kautta oikeutettua. Koska vaatteen nähdää viittaavan varsin ikäviin asioihin.
* Toisaalta burqan käyttöä puolustetaan asioilla jotka ovat modernissa elämänmenossamme "ei yhteisön asia". Sortamisen sijaan mainitaan kulttuuri, perinne, suku, uskonnollinen vakaumus...
Itse näen että valtaosa näistä "muistakin syistä" on itse asiassa ideologisia kontrollissaolon tunnustamisia. Jengiytymismerkkejä. Tässä mielessä olen astetta kyynisempi kuin Fanon. Toisaalta ymmärrän että jaotteluero on oleellinen. Jotkin ideologisen kontrollin ilmenemismuodot ovat torjuttavia ja toiset ovat ärsyttäviä asioita joita on siedettävä, kenties niitä pitäisi joskus jopa suvaita. (Osa menee suoraan halaamiseen, mutta minä en ole niitä aurinkoisia kavereita.)
Kysymys ei ole koskaan pelkästään pukeutumisesta. Siksi onkin kiinnostavampaa miettiä vaikkapa sitä, että minkä vuoksi kun taannoin eurooppalainen terrorismi oli hyvin vahvasti liitoksissa kristinuskon sisäiseen kahnaukseen (katoliset, protestantit ; IRA jne.) niin miksi protestantit eivät lähteneet kieltämään katolisten nunnien kaapuja. Luultavasti syynä on se että ei riitä että symboli kertoo jotain. Asioiden muuttaminen on huomattavasti aggressiivisempi viesti. Jos vallitsevaa tilaa muuttaa, se provosoi enemmän. Koska maassamme muslimit eivät ole historiallista ja vakiintunutta ja vallassaolevaa, sen ornamentit eivät omaa samanlaista suojaa. Ja siksi eurooppalaiset (myös protestantit sellaiset) voivat haluta rajoittaa burkineita.
Loppukaneetti
Uskonto täyttää maailmaa sinänsä triviaaleilla koristeilla. Ne vain ladataan täyteen merkityksiä. Usein tavalla joka ei niihin itsessään kovin vahvasti edes liity. Näillä sävytetään sitä miten näihin liittyvät asiat havaitaan. Ja tämä on merkittävää koska siihen liittyy oikeutuksien ja vallan henkeä. Näistä ornamenteista tulee merkittäviä. Ja siksi niistä kiistellessä ei koskaan kiistellä vain niistä. Vaan aina vallasta ja oikeutuksesta. Asia on myös siitä hankala että näissä tilanteissa symbolien muuttaminen, olipa muutos mihin tahansa suuntaan, koetaan pahana. Näin ollen muutosvastarintaiset voittavat näiden symbolien kanssa by default. Ja muutosyritys koetaan erityisen pahana provokaationa.
Maailmankuvakiistassa ei ole edes kysymys enemmistöstä. Maallinen yhteisökin voi kokea että jos kaksi maailmankuvaa kamppailee vallasta ja tässä jokin ornamentti on nollasummainen symboli - joko ihmisellä on burka tai ei ole, joko virsi lauletaan tai ei, kompromissia ei ole - pelissä kiistan aiheena, niin se joka yrittää muuttaa vallitsevaa tilannetta on mauton ja provokatiivinen.
Tämä on jokseenkin ikävä ajatus.