Suomessa on liuta liputus- tai vapaapäiviä, joiden perusteita voi vain ihmetellä. On loppiaista, vappua, juhannusta, uudenvuodenpäivää, helatorstaita … on EU:n ja YK: päivää. Eikö riitä, että meillä on viisipäiväinen työviikko ja yli kuukauden vuosiloma. Minusta kaikki arkipyhät voisi poistaa, aina joulua myöten. Tuskin kirkko siitä edes pahastuisi, raamatulliset asiat eivät näytä siitä nykyään erityisemmin kiinnostavan..
Mutta pitäähän meillä olla ainakin itsenäisyyspäivä! Kaikilla mailla on itsenäisyyspäivä, niin pitäähän Suomellakin olla. Joku voi tietenkin kyynisesti todeta, että itsenäisyyden kanssa on vähän niin ja näin; kun ei edes patalappujen käytöstä voi enää päättää Suomessa. Mutta olkoot. Eri asia on, onko 6.12 se oikea päivä. Vuonna 1917 (18. heinäkuuta) Eduskunta hyväksyessään s. valtalain de facto julisti Suomen itsenäiseksi, mutta jostain syystä vasta 6. joulukuuta, jolloin eduskunta hyväksyi hallituksen (senaatin) julistuksen, on valikoitunut itsenäisyyspäiväksi. No ehkä päivän valintaa voisi vielä kertaalleen harkita.
Voi nimittäin kysyä, oliko tuo 6.12.1917 sittenkään niin tärkeä päivä kansakunnan historiassa kuin termi itsenäisyyspäivä antaisi ymmärtää. Eikö Suomen itsenäisyyden kannalta ratkaisevan tärkeä päivä ajoitu kauas taaksepäin, vuoteen 1809.
Vuonna 1809 päättyi Suomen sota Haminan rauhaan 17.9.1809. Vaikka sota oli nimeltään Suomen sota, kyseessä oli virallisesti vain Ruotsin ja Venäjän sota (termi ”Suomen sota” näyttää olevan käytössä vain Suomessa). Haminan rauhasta päättivät Ruotsin ja Venäjän edustajat, Suomen edustusta neuvotteluissa ei ollut. Ruotsi luovutti ne ja ne maakunnat Venäjälle, ja asia saatettiin tiedoksi suomalaisille.
Ennen vuotta 1809 oli ollut vain Ruotsin vallan alainen joukko maakunta idässä, puhuminen Ruotsi-Suomessa on kotikutoista asioiden vääristelyä. Oli vain Ruotsin kuningaskunta, Suomi (Suomen maakunnat) oli lähestulkoon siirtomaan asemassa
Mikä muuten on siirtomaa: ”siirtomaa on varsinaisen valtion ulkopuolinen maa-alue, joka on isäntämaan kontrollissa”. Tai englanniksi ”A country or area under the full or partial political control of another country and occupied by settlers from that country”. Kuulostaako tutulta?
Suomella ollut oikeutta omiin verotuloihinsa puhumattakaan, että silla olisi ollut oma raha, eikä mitään muitakaan itsenäisen valtion alkeita. Vaikka Suomi hukkuu historian tohtoreihin, kukaan ei ole vaivautunut selvittämään, miten paljon Ruotsin valtio ”riisti” Suomelta verovaroja; eli miten paljon köyhä Suomi maksoi Ruotsille enemmän kuin sai sieltä. Ruotsalainen aluepolitiikka ei suinkaan tasannut tuloeroja, vaan ainakin Suomen osalta kasvatti niitä. Vääristymää korosti vielä ulkomaankaupan monopolisointi Ruotsiin. Jos aiempia arvioita jotenkin summarisoi, voi arvioida, että ehkä jopa kolmannes suomalaisesta verovaroista päätyi Ruotsiin. Paljon suurempi rasite oli tietenkin sotaväenotto, joka lähenteli järjettömiä mittasuhteita 1600- ja 1700-luvuilla – ei Suomen omien tarpeiden vaan Ruotsin suurvaltapolitiikan vuoksi. Pelkästään 30-vuotinen sota ja Suuri Pohjan sota veivät yli 100 000 suomalaisen hengen (enemmän kuin toinen maailmansota), mikä on paljon kun väestöä ei ollut puolta miljoonaakaan. Vastaavasti Ruotsin panos Suomen puolustamisessa Venäjän hyökkäystä vastaan Suuressa Pohjan sodassa ja Suomen sodassa jäi olemattomaksi. Suomi sai vain toimia puskurina (poltettuna maana) Venäjän laajentumista vastaan.
17.9.1809 kaikki tämä järjettömyys loppui. Suomi sai pitää omat verovaransa, sen ei tarvinnut lähettää miehiään vieraisiin sotiin (muutoin kuin symbolisesti), se sai (myöhemmin) oman rahansa, omat lakinsa, lähestulkoon kaikki ne ominaisuudet, joita on itsenäisellä valtiolla. Se ei enää ollut vain joukko itäisiä maakuntia vaan yksi kokonaisuus, joka sai oman keskushallintonsa, oman parlamenttinsa ja hallituksensa. Ehkä kuvaava on, että 1800-luvun lopulla Suomen valtion lainat olivat rahamarkkinoilla huomattavasti arvostetumpia kuin Venäjän valtion - Suomi sai velkaa alemmalla korolla kuin Venäjän valtio. Ilmanko Aleksanteri III ihmetteli, onko Suomi osa Venäjää vai Venäjä osa Suomea.
Kuvitelkaamme, että Venäjä ei olisi vallannut Suomen aluetta ja raja olisi jäänyt Turun rauhan mukaiseksi. Olisiko meillä nykyään Suomen valtiota? Rohkenen epäillä. Kymijoen takainen alue olisi varmaan venäläistynyt niin pitkälle, että siitä ei olisi koskaan tullut osaa mahdollisesti itsenäistyvästä Suomesta. Stalin olisi 1930 –luvulla tuhonnut jäljellä olevan suomea puhuvan väestön omalla saatanallisella tavallaan.
Entä mitä olisi tapahtunut ruotsalaiselle Suomelle. Olisiko Suomi enää 1000 vuoden ruotsittumisen jälkeen kansallisaatteen myötä kyennyt irrottautumaan omaksi maakseen? Vaikea on uskoa sitä, kun muistelee, ettei edes Venäjän tsaarin suojeluksessa suomen kieli päässyt sataan vuoteen tasa-arvoiseksi ruotsin kanssa (tapahtui vasta 1902). Voi myös viitata Kainuunjoen (ruotsiksi Kalix-joen) ja Torniojoen välisen suomenkielisen väestön lähes täydelliseen ruotsalaistumiseen viimeisen 200 vuoden aikana; tuskin kehitys Tornionjoen länsipuolella olisi ollut olennaisesti erilaista.
Suomen sodan lopputulos oli tappio, mutta tappio vain Ruotsille. Suomelle se oli pikemminkin voitto, jota voisi juhlia – itse asiassa paljon enemmän kuin monia nykyisiä juhla- ja liputuspäiviä. Harvemmin näin käy. Syksyllä 1974 keskustapuolueen kansaedustaja Eino Uusitalo (tuleva vt. pääministeri) ehdotti, että välirauhan solmimispäivästä tehtäisiin "toinen itsenäisyyspäivä”, eli oikein juhlapäivä. No, se oli “rähmällään olon” pahinta aikaa ja Uusitalo oli valloitussodan voittajan “saappaiden nuolijana” omaa luokkaansa.
Näin juhlapäivän lähestyessä hieman ihmettelee, kun julkisuudessa hehkutetaan Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyön kehittämistä ja syventämistä. Ajatus, että Suomen pitäisi taas kerran (yksipuolisesti) puolustaa Ruotsia ei suuremmin houkuttele; emmeköhän suosiolla luovuta sen tehtävän muille, jos ruotsalaisia itseään asia ei kiinnosta.
Matti Viren