Tämä teksti ei tapahdu vaihtoehtoisessa tulevaisuudessa, vaan reaalitodellisuudessa. En jatka vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta kirjoittamista Puheenvuorossa, koska tämä on väärä foorumi teksteilleni. Niitä ovat kyllä käyneet lukemassa erinäiset tahot luottoluokittajista pankkeihin, EU:n parlamentista Yhdysvaltojen ministeriöihin ym. julkishallinnon tahoihin, mutta lukijoita on auttamatta liian vähän. Osittain kielestä johtuen, osittain foorumista ja tekstieni sisällöstä. Itse asiassa yhdysvaltalaistahojen kiinnostus suomenkieliseen blogiini on ollut aika hämmentävää, etenkin kun jopa kongressin budjettiosasto katsoi aiheelliseksi perehtyä kolmen euron pizzoihini... Yhden kirjoituksen kirjoitan kuitenkin vielä nyt Uuden Suomen omistajanvaihdoksen jälkeen, ja tällä kertaa omana itsenäni.
Vajaa vuosi sitten blogiani kävi Google Analyticsin mukaan vilkuilemassa useampi henkilö Finaviasta. Olin jo silloin oppinut, että kun joku yllättävä taho käy useampaan otteeseen tarkistamassa blogini kirjoituksia, saattaa olettaa, että kyseistä tahoa kannattaa kaivella vähän, koska tulossa on todennäköisesti jotain mielenkiintoista. Kaivelin, ja totesin ettei aihe voisi minua vähempää kiinnostaa, ja koska minulle ei makseta palkkaa valtakunnansalapoliisina toimimisesta, päätin hylätä aiheen. Tänään tilanne kuitenkin muuttui, kun törmäsin Anne Bernerin julkaisemiin tekstiviesteihin. Viesteistä kun kävi selväksi, että aihe oli Anne Bernerin mielestä täsmälleen yhtä epämielenkiintoinen kuin minustakin, kun taas Riitta Tiuraniemi näki kovasti vaivaa lyhyittenkin viestiensä kirjoittamiseen. Minua alkoi kiinnostaa, miksi asia oli Tiuraniemelle niin tärkeä.
Mietitäänpä mitä asian viemisestä oikeuskäsittelyyn olisi seurannut. Noh, siitä olisi tullut valtava julkisuusdraama, naistenlehdet, ihmistenlehdet ja lentolehtiset täynnä oikeuskäsittelyn käänteitä, Tiuraniemen kommenteilla varustettuina. Potkut saaneita vastuuhenkilöitä olisi potkittu vielä vähän lisää, ja vaadittu hillittömiä korvauksia, jotka Finavialle ovat pikkurahoja, mutta yksityishenkilöille valtavia summia. Oikeuslaitos olisi vähintään joutunut kutistamaan korvauksia yksityishenkilöiden kukkaroille sopiviksi, ja todennäköisesti korvauksia ei edes olisi peritty, koska tässä nyt kuitenkin on ollut kyse yhtiön varallisuuden turvaamisesta tulevaisuudelta, joka ei koskaan ole varma. Vähän samanlainen tilanne olisi, jos hallitusta ja toimitusjohtajaa syytettäisiin turhasta riskinotosta, kun palovakuutettu talo ei palanutkaan, ja vakuutukseen käytetyt rahat vaadittaisiin oikeusteitse yhtiöön näiltä vastuuhenkilöiltä.
Mutta olisiko Berner voinut sanoa mitään tällaista ääneen Tiuraniemelle? Ehkä kuitenkin oli armollisempaa Tiuraniemelle itselleen antaa asian vain vanhentua, sillä siinä oikeudenkäyntiteatterissa Berner itsekin olisi joka tapauksessa ryvettynyt Tiuraniemen roiskeista. Siinä vaiheessa olisi kysytty, miksi Berner omistajaohjaajana antoi näin naurettavan asian edetä tutkintaan ja oikeuskäsittelyyn asti. Sillä vaikka varallisuuden turvaamisen keinot eivät toimineet odotetulla tavalla, ei kukaan voi väittää, etteivätkö päätökset olisi olleet hyväksyttävissä, jos Suomen talous olisikin kehittynyt nopeammin positiiviseen suuntaan. Oikeuden on otettava kaikki tosiasiat huomioon, ja tämä Suomen surkean taloustilanteen pitkittyminen ei ollut vuosia sitten mikään itsestäänselvyys. Ei ole vieläkään, vaikka rämpiminen edelleen jatkuukin.