Tulkintani yhteiskunnallisesta keskustelusta oli vielä joitain viikkoja sitten vähän sen suuntainen, että kaikkein estottominta sekä holtittominta leimaamista, mustamaalaamista, demonisointia ja vihanlietsontaa pidättelivät edes jonkinlaiset varmistimet. Edes jonkinlainen kosketuspinta arjen todellisuuteen. Edes jonkinlainen seitinohut häivähdys suhteellisuudentajua.
Pinnan alla porisi kuin Pompeiin raunioilla, mutta jokin maltti sai vielä pitämään kädet nyrkissä taskujen pohjilla.
Sitten tuli uutinen SVL:n katutapahtuman yhteydessä pahoinpidellystä ja myöhemmin menehtyneestä mieshenkilöstä.
Sen jälkeinen on omalaatuista historiaa. Kaikki estot ja pidäkkeet poistuivat. Kaikki padot murtuivat.
Tapahtunut antoi yhtäkkiä oikeutuksen täysin suunnattomalle ja vainoharhaiselle natsijahdille. Villeimpien aasinsiltojen johdosta suunnilleen koko kansakuntaa alettiin syyllistää natsien, fasistien ja rasistien sympatiseeraamisesta siksi, ettei jäännöksettä jokainen omista kotvasta ajastaan näiden aatteiden vastaiselle manifestoinnille. Tapahtunut poisti kaikilta syytöksiltä todistustaakan.
Suomen poliisia on syytetty natsisioiksi ja fasistien toiminnan suojelijaksi ihan tutkintajohtoa myöten.
Jopa Suomen hallituksen sanottiin olevan äärioikeistolainen ja rasistinen, koska ei kyennyt estämään Helsingin väkivallantekoa ja siitä mitä todennäköisimmin* seurannutta kuolonuhria. On - ystävät rakkaat - aivan vakavissaan väitetty, että Suomessa olisi natsihallitus, koska viime päiviin mennessä äärioikeistolaisten liikkeiden olemassaoloa ei oltu kielletty, tai asiasta ei oltu päättäjätasolla keskusteltu.
Sinä hetkenä, kun padot murtuivat ja viha ryöpsähti yli maljan laidan kaikkein hämmentävintä oli se, että yhtäkkiä kukaan ei ollut edes missään perusteluvastuussa, kun pidättelemätön natsiaatteen kannattajiksi leimaaminen jatkui jatkumistaan. Sinä hetkenä unohtui täysin ajatus yksilön vastuusta suhteessa jonkin laajemman kansanryhmän kollektiiviseen vastuuseen. Yksi länsimaalaisen oikeustajun kulmakivistä.
Rakentavan keskustelijan kannalta oltiin ahdistavassa tilanteessa. Jos uskaltauduit kysymään, miksi taho x on fasistinen, sait niskaasi valtaisan ryöpyn: "Sinäkin siis puolustelet natseja ja fasisteja! Olet natsi ja fasisti! Natsisymppaaja!" Jos kysyt, miksi ihmeessä muka edustaisit natsiaatetta ja tiedustelet väittämän oikeudenmukaisuudesta, sinä uhriudut. Pukeudut marttyyrin viittaan ja sirottelet tuhkaa lattialle.
Uhriudut, puolustelet natseja ja hyväksyt Helsingin pahoinpitelyn. Olet triplafasisti.
Keskustelu päättyy jotakuinkin näin ja sama kansankuohunta ja mylläkkä jatkuu entistä rajumpana. Oltiinhan jälleen löydetty, toisin sanoen paljastettu, koko yleisölle yksi natsi lisää. Harjattavaksi ja osoiteltavaksi.
Tämähän on jakomielitautista siksi, että sama väestönosa, joka toitottaa syvää vihaa, halveksuntaa ja vastustusta äärioikeistoa (ja harhaisuudessaan kaikkia yllä mainituin tavoin äärioikeistoksi laskemiaan tahoja) kohtaan muistuttaa joka toisessa esiintulossaan, että äärioikeistolla ei ole todellisuudessa mitään sijaa yhteiskunnassa. Kuinka se on mitätön rupusakki ja sellaisena säilyy.
Todellisella äärioikeistolla ei ole mitään todellista mahdollisuutta vaikuttaa yhtään mihinkään. Kokoontumisissa kyse on vain marginaali-ilmiöstä esimerkiksi paremmalla asialla olevien ihmisten mielenosoitusten osallistujamääriin verrattaessa. Tämähän pitää paikkansa täysimääräisesti. Todellisella äärioikeistolla on asema marginaalisena liikkeenä, joka tulee kaikkien onneksi sellaisena pysymäänkin.
Kaikki muu "äärioikeisto" on hysteerikkojen omaa vainoharhaista kuvitelmaa, joka kumpuaa joko arjen todellisuutta käsittelevien pidäkkeiden, kuten suhteellisuudentajun, puuttumisesta tai jostain tuntemattomasta mekanismista, joka saa ihmisen pakonomaisesti näkemään joka paikassa pelkkää pahaa.
Jos olet vieläkin johtoajatustani vastaan, kannattaa ehkä tarkistaa, osaatko ajatella loogisesti.
Ehkä tämä auttaa ymmärtämään sitä, miksi on varsin paljon meitä, jotka emme yhdy samaan huutokuoroon, jonka puhemiehistö tuuttaajoka päiväilmoillehysteeriaansa. Me a) tiedostamme, että Suomen todellinen äärioikeisto on niin mitätön taho, ettei se herätä meissä minkäänlaisia intohimoja; ja b) emme halua antaa sille vähääkään sen janoamaa huomiota, jota se ei merkityksettömyytensä vuoksi ansaitse. Tästä syystä tämäkin kirjoitus otti koville.
Emme pidä matalaa profiilia siksi, että sympatiseeraisimme tai ihailisimme fasisteja millään tavalla, eli toimisimme niin kuin te luulette tietävänne meidän toimivan tai jopa haluatte uskoa toimivan, jotta saatte hekumoida. Kieriskellä ylemmyydentunnossa, jota itseään huonompien sekä väärien ihmisten sormella osoittelu ja halveksunta epäilemättä tuottaa.
Me olemme niitä jonkinlaisessa välitilassa eläviä hiljaisia ihmisiä, jotka olisimme toivoneet patojen säilyneen ehjinä ja jutuissa tolkkua. Meillä on oma näkemyksemme suhteellisuudentajusta ja siitä, milloin homma lähtee trendikkäästi ilmaistuna laukalle. Ja että tätä on perusteltua välttää.
* * *
Pahoittelen, että teksti koettelee näinä ylikiehunnan aikoina kovasti luetunymmärtämisen osaamista. Vilpitön toiveeni tästä huolimatta on, että se luettaisiin täysin ilman sarvia ja hampaita, etsimättä oikein etsimällä sanojen ja lauseiden tai kirjoittajan takaa piilomerkityksiä. Ilman pahantahtoisuutta.
Tämän varalta korostan asiaani seuraavasti: Äärioikeisto on hanurista.