Miksiköhän riippuvuussairaudet ja oikeastaan kaikki riippuvuudet joita ei ole diagnosoitu sairauksiksi, ovat sellaisia, että kun ihminen vuosia niiden kanssa kamppailee ja selviää niin seuraa, että sama ihminen jatkaa elämäänsä säilyttäen riippuvuusongelmansa, mutta se muuttaa muotoaan ja alkaa samasta ongelmasta kirjoittaminen julkisuuteen, blogina, lehtiin artikkeleina tms. Koko riippuvuus on siis sellainen ongelma, että se seuraa läpi elämän kun se kerran tarttuu. Ja asiaan ei ole mielestäni yritetty tarpeeksi luoda uusia ratkaisumalleja, muutenhan meillä ei olisi lehdissä jatkuvasti luettavana "kuinka selvisin alkoholista" ja "olin nettipornokoukussa ja pahasti vuosikausia".
Meillä on erilaisia terapiamalleja. Onko tarkoitus se, että kun ihminen saavuttaa yhden todellisen ratkaisun, sillä ei ole sellaista mallia toiminnan rajaamiseksi pois julkisuudesta, että ihminen voisi elää normaalia elämää, vaan ihmisestä tulee ns julkkis. Tai eihän kaikista tule. Mutta osasta tulee, eikä heidän olemassaolonsa julkisuudessa anna hyvää kuvaa hoitomalleista. Ihan kuin olisi pilattu ihmisen sen ansaitsema normaali julkisuuskuva. Sanottu että et osannut olla "puu", ota tai jätä, tässä on uusi puu, rakenna sen varaan. Ja ihmisestä tulee muualle pois päin itsestään erilaisia teorioita huuteleva. Ja ne ovat sitten ihan millaisia tahansa. On kuin lukisi roskapostia, kun saa/joutuu lukea sellasien ihmisten lehtikirjoituksia. Ei minua ainakaan kiinnosta.
Ja miksi kukaan haluaisi lukea toisen selviytymistarinaa iltapäivälehdestä. Tai sanomalehdestä. Eikös ne ole uutisia ja viihdeuutisia varten. Ei sairauskertomuksia kertoakseen.
Onko medialla sellainen jokin kuin tarve, luoda maailmaa jossa ihmisen psyykkeen rakennetta käytetään lehdistössä hyväksi ja luodaan journalismia jolla en näe merkitystä, joka olisi ihmisen puolella.
Meillä on kauan esim. kaupat rakennettu sisätiloiltaan ja myyntiartikkelien sijoituksiltaan siten, että rakenne on psykologien suunnittelema niin, että ihminen ostaa mahdollisimman paljon. Ymmärrän, että asia on kuten se on eikä siihen puututa. Mutta se että lehden pitää myydä ja sen hyväksi tehdään vaikka mitä, ei ole ainakaan ihailtavaa lehdistöltä. Löytyyhän sairauskertomuksensa kertovia ihmisiä. Mutta onko heistä siihen heidän omaksi parhaaksi heitä hoitaneiden ihmisten mielestä, on aivan erilainen mielipide kuin lehdistön, joka sellasen tekee mahdolliseksi. Ja miksi tässä asiassa ei tule vastaan sellaista joka säätelee sairauskertomuksen julkaisemista. Lehdistössä saa uutisena saa kertoa mitä vaan eikä sitä rajoittavia tekijöitä ole tarpeeksi.