Antti Suvanto vastasi kirjoittamaani Uuden Suomen blogiteksti ”Suomen Pankissa asiantuntijuutta?” viime viikolla. Julkaisen Suvannon palautteen tässä. Lukemisen helpottamiseksi minun kommenttini Suvannon tekstiin on lihavoitu.
Antti Suvanto 26.8.2015
Lex monetae ei tee markan palauttamisesta ilmoitusasiaa
Uusi Suomi (26.8.2015) julkaisi Jarmo Nevalaisen minulle edellisenä päivänä lähettämänsä sähköpostin, johon en ollut ehtinyt vastata. Nevalainen epäilee asiantuntijuuttani ja väittää minun esittäneen suoranaisen valheen, kun Kalevan kolumnissani (21.8.2915) ja myöhemmin Suomen Pankin blogissa (24.8.2015) olin esittänyt, että siirtyminen markkaan ei automaattisesti muuttaisi euromääräisiä velkoja markkamääräisiksi.
Nevalaisen mukaan ”itsenäisen maan paluu kansallisvaluuttaan on Lex Monetaen perusteella mahdollista. Suomen kansatalouden kannalta se on välttämättömyys.”
Jälkimmäisestä väitteestä olen eri mieltä. Ensimmäinen väite on vähintäänkin tulkinnanvarainen. Nevalainen tarkoittanee, että jos Suomi ottaisi uudelleen käyttöön markan, silloin Lex monetaen perusteella euromääräiset velat muuttuisivat markkamääräisiksi. Itse sanoin, että näin ei tapahtuisi automaattisesti eikä kaikille veloille. Loppujen lopuksi tämä ei olekaan ratkaiseva kysymys, vaan se miten sijoittajat ja muut velkojat siinä tilanteessa käyttäytyisivät. Heidän kannaltaan muutos ei olisi pelkkä ilmoitusasia.
Ensimmäinen väite on tosiasia, se on mahdollista, sitä ei kukaan, eikä mikään voi estää JOS valtio näin päättää tehdä. Asia ei käytännössä ole näin yksinkertaista, mutta ei se ole niin monimutkaistakaan kuin annetaan ymmärtää.
Euroopassa on viimeisen sadan vuoden aikana vaihdettu valuuttoja sen sata kertaa ja kas kummaa vielä on Eurooppa olemassa ja siellä on jopa elämää. Manner ei ole vajonnut mereen eikä heinäsirkkaparvet ole syöneet kaikkea tieltään.
Suomi on häviävän pieni kansantalous rahaliiton kokonaisuudessa. Ei pidä silti koskaan unohtaa, että Suomen kansallisessa intressissä on tehdä omalta kannaltaan oikeat arviot ja parhaat olemassa olevat päätökset kansan hyvinvoinnin turvaamiseksi ja edistämiseksi.
On hyvä pitää mielessä että, Suomi on läpi itsenäisen historiansa ollut yhden totuuden maa. Totuus on mitä kulloisetkin hallitsijat haluavat meille uskotella ja Suomen Pankki on osa tätä hallinta koneistoa.
Näyttää vahvasti siltä, että ne henkilöt, jotka istuvat hallintakoneiston keskeisillä paikoilla ovat päättäneet, että Suomi kuuluu euroalueeseen maksoi mitä maksoi. On aivan yhdentekevää mitä kyseinen päätös merkitsee suomalaisille, lupaus on annettu ja se pitää. Ei voi välttyä suoralta analogialta Suomen Pankin suuren hopea hapseen, Rolf Kullbergiin jonka lupaus Suomen markan devalvoimattomuudesta oli kiveen hakattu totuus, kunnes tuli uusi ja parempi kivi jossa luki iso D (evalvaatio).
Aivan kuten silloinkin, on nykyisten hallitsijoiden sokea usko omaan erehtymättömyyteensä se kuoppa johon eivät he, mutta heidän hallinnoimansa kansa lankeaa.
Suomen ääni Euroopassa on aina ollut merkityksetön koska maamme on pieni. Äänen kuuluvuuteen ei ole auttanut tuoli euroalueen päämiesten lounaspöydässä, ei vaikka kuinka maksamme muitten aiheuttamat laskut. Julkisuudessa esitetyt väitteet Suomen vaikutus vallasta euroalueella ovat rankasti ylimitoitettuja ja epärealistisia. Joku, mutta en toki minä, voisi kutsua väitteitä pölhö populismiksi.
Kiteytettynä päätös euron ihanuudesta on harhaa, se on kangastus joka antaa toivoa mutta katoaa kuin pieru Saharaan juuri silloin kuin eniten tarvitsisit apua. Euron ihanuus ei nimittäin perustu mihinkään todelliseen, se on unelmaa, kuumaa ilmaa mikä lämmittää vähän aikaa ja sitten kun lämpö katoaa on entistäkin ankeampaa.
Paluu markkaan joustavalla kurssilla mahdollistaisi itsenäisen päätäntävallan. Tämä päätäntävalta ei sinällään takaa mitään kuten ennen 90-luvun lamaa harjoitettu rahapolitiikka osoitti karmealla tavalla. Richard Werner, Southamptonin yliopisto professori, on kirjoittanut erinomaisen kirjan Princess of the Yen jossa kiteytetään Japanin toisen maailmansodan jälkeinen nousu viisaalla valtion ja keskuspankin yhteistyöllä. Kehitys joka tuhottiin 1990-luvulla huonolla valtion ja keskuspankin välisellä yhteistyöllä ja erityisesti sen puutteella. Kirjassa ja siitä tehdyssä dokumentissa kuvataan erinomaisesti miten keskuspankki voi olla avain menestykseen tai pommi joka tuhoaa kehityksen. Kaikki riippuu harjoitetusta talouspolitiikasta.
Lähtökohtana on se, että suvereeni valtio päättää omasta valuutastaan. Lex monetae taas tarkoittaa kehittyneissä maissa yleisesti hyväksyttyä periaatetta, että velkojan maksuihin sovelletaan sen maan lakia, jonka valuutassa velka on määritelty.
Lex monetae ei sano mitään kansallisvaluuttaan palaamisesta. Se sanoo vain sen, miten velan maksussa käytettävä valuutta määräytyy. Euron tapauksessa sen soveltaminen on epäselvää. Sopimuksessa mainitun maksupaikan laki lienee keskeisin ohjenuora.
Suomen euromääräinen valtionvelka on pääosin ulkomaisten hallussa. Jos velka on laskettu liikkeeseen Suomen lain mukaan ja siten se maksetaan sillä valuutalla, jonka suvereeni valtio on valuutakseen määritellyt. Suomessa se on euro.
Jos herra Suvanto tai joku muu löytää perustuslaista kohdan jossa mainitaan Suomen valuutaksi Euro niin en voi muuta todeta kuin, että hänellä on paljon tarkempi näköaisti kuin minulla. Tietenkin näkymätön muste on varteenotettava vaihtoehto.
Europäätöstä v. 1998 tehtäessä Suomen perustuslakiin oli kirjattu, että "Suomen rahayksikkö on markka". Perustuslakiin oli myös kirjattu, että perustuslain muuttaminen kiireellisenä - eli ilman kahden päätöksen välillä pidettäviä eduskuntavaaleja - vaatii 5/6 enemmistön. Tästä huolimatta päätös markasta luopumisesta ja euroon siirtymisestä tehtiin eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä. Perustuslakia muutettiin myöhemmin sellaiseksi, että siinä ei enää mainita mitään Suomessa käytettävästä rahasta. Antakaas tämän ajatuksen velloa hetken päässänne.
Jos Suomen valtio suvereenisti päättää vaihtaa rahayksikkönsä eurosta markoiksi, silloin periaatteessa velka lunastetaan suvereenin valtion käyttöön ottamalla rahalla, tässä tapauksessa markoissa.
Teoriassa asia näyttää yksinkertaiselta. Käytännössä se ei sitä olisi. Suomen valtionvelkaa hallussa pitävät sijoittajat eivät tätä muutosta ottaisi vastaan ilmoitusasiana. Asia vaikeutuu entisestään, jos Suomen valtion velkaan sovelletaan jonkun muun maan kuin Suomen lakia.
Ensinnäkin moni sijoittaja kiistäisi muutoksen oikeutuksen, koska sopimus on voitu tehdä y euroissa ja euro on monen muunkin suvereenin valtion rahayksikkö kuin Suomen tai sopimus on tehty jossain muussa valuutassa. Ainakin asia tultaisiin tutkimaan joidenkin maiden oikeusistuimissa.
Eurovelan takaisinmaksu riippuu valitusta poliittisesta ja juridisesta tulkinnasta. Suomen päätös maksaa 100 miljardin euron valtionvelkansa 100 miljardin euron suuruisella markkapotilla olisi mahdotonta olla hyväksymättä oli velkoja mitä mieltä tahansa. Kiteyttäen, joko otat 0€ tai sitten 100 miljardia euron edestä markkoja, lienee helppo päätös?
On myös hyvä muistaa että euroalueella ei ole mitään omia lakeja, niin kuin ei ole Eullakaan. Eu:lla on sentään direktiivejä, asetuksia ja päätöksiä jotka Eu sopimuksiin nojaten pakottavat kansallisvaltiot mukauttamaan omaa lainsäädäntöään Eun ohjaamaan suuntaan. Euroalueella ei ole yhtään mitään tällä sektorilla.
Valuutan vaihto prosessi ei tietenkään ole vain ilmoitusasia, vaan yhteistyötä EU:n, Euroryhmän ja EKP:n kanssa tarvitaan jotta juridinen sopimuskohtainen uudelleenmäärittely on tiedossa jo käyttöönottohetkellä ja myöhemmät juridiset kiistat estetään.
Toiseksi sijoittajat eivät välttämättä haluaisi muutoksen jälkeen pitää hallussaan markkamääräistä valuuttapositiota. Jos niitä ei haluttaisi pitää, ne myytäisiin pois, jolloin markka heikkenisi ja valtionpapereiden hinnat laskisivat ja niiden markkamääräiset korot nousisivat.
Sijoittajat tuskin odottaisivat näin pitkään, vaan pyrkisivät irtautumaan Suomen valtioriskistä etukäteen, mikäli paluu markkaan alkaisi näyttää edes vähäisessä määrin todennäköiseltä. Tällöin valtiovelan euromääräiset korot nousivat jo etukäteen. Mahdollisesti syntyisi paniikki, jolloin korkojen nousu voisi olla hyvin jyrkkä.
Kuten jo edellisessä blogissani kirjoitin, Suomen kansantalous joutuisi rasitustestiin. Lyhyellä aikavälillä varmasti nähtäisiin turbulenssia, mutta keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä paluu omaan kansalliseen valuuttaan antaisi tarvittavat työkalut joilla Suomen talouden elpyminen ja sitä kautta talouden vahvistuminen voitaisiin varmistaa. Ilman eurosta pois peruuttamista Suomea kohtaa pitkäaikainen elintason ja hyvinvoinnin romahtaminen.
Suomalaisten pankkien euromääräinen varainhankinta tapahtuu suurelta osin kansainvälisiltä markkinoilta. Kotimaahan myönnetyistä euromääräisistä luotoista merkittävä osa on jälleen rahoitettu tällaisella markkinarahoituksella. Kotimaiset talletukset eivät riitä rahoittamaan kotimaisia luottoja.
Luottojen myöntämisellä ei ole mitään tekemistä talletusten määrällä. Kun pankki myöntää asiakkaalle lainan, joutuu asiakas allekirjoittamaan lainasopimuksen. Tuo lainasopimus on pankin saatava, asiakkaan velka. Pankki luo tyhjästä (ei käytä mitään olemassa olevaa) rahaa asiakkaan tilille lainasopimuksessa määritellyn summan ja se on pankin velka, asiakkaan saatava. Pankin velat ja saatavat ovat nousseet molemmat saman verran. Näin pankit luovat uusia talletuksia, rahaa.
Rahaa luodaan siis pankkien (keskuspankki ja talletuspankit) kaksinkertaisella kirjanpidolla. Kyseessä on ns. rahan endogeenisyys. Liikepankkien myöntämät lainat eivät ole sidoksissa talletusten määrään. Eivätkä ole sidoksissa keskuspankkireserveihinkään. Käytännössä liikepankit saavat tarvittavat reservit keskuspankista AINA tarpeen mukaan.
Kun siirtyminen markkaan muuttaisi kotimaiset talletukset ja kotimaiset luotot markkamääräisiksi, jäljelle jäisi pankkien euromääräinen markkinarahoitus. Siihen liittyviä sopimuksia on tehty hyvin monenlaisten ja eri maissa toimivien vastapuolten kanssa. Näistä osa voi olla sellaisia, johon Suomen laki soveltuu, mutta suuri osa on sen ulkopuolella. Siksi markkaan palaaminen toisi pankeille suuren pääomatappion.
Tällaisen uhkakuvan torjuminen onnistuu keskuspankista käsin helposti. Keskus Pankki lupaa tarvittavan likviditeetin pankeille samalla tavalla kuin se menetteli valtionvelan kanssa.
Tämän lisäksi pankeilla on suuri määrä muita euromääräisiä saamisia ja velkoja ja niihin liittyviä johdannaisia. Kaiken kaikkiaan Suomessa toimivien pankkien euromäärinen markkinarahoitus on suurempi kuin valtionvelka.
Markkaan palaamisen jälkeen tallettajilla ei olisi muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä se, että niiden rahayksikkö on muutettu. Tallettajilla kuitenkin on mahdollisuus toimia etukäteen. Jos markkaan palaaminen alkaa näyttää vähäisessäkään määrin todennäköiseltä, euromäärisiä talletuksia aletaan siirtää ulkomaisiin pankkeihin. Pankit joutuvat turvautumaan yhä suuremmassa määrin euromääräiseen markkinarahoitukseen lainakantansa rahoittamiseksi. Markkaan siirtymistä odottavat pankit tätä tuskin mielellään tekevät. Seurauksena olisi luotonannon tyrehtyminen.
Herra Suvanto maalaa nyt kuvaa että valuutanvaihdosta puhuttaisiin hyvissä ajoin turuilla ja toreilla julkisesti. Eihän se nyt hyvänen aika noin mene.
Jonkinlainen pääomaliikkeiden rajoitus olisi tarvittaessa mahdollinen ylimenokaudelle. Mitä tulee luotonannon tyrehtymiseen niin siihen on olemassa keinoja. Esimerkkinä vaikka valtiollisen liikepankin ”Uusi Postipankki” perustaminen joka turvaisi tarvittavat toimet mitä tulee luotonannon haasteisiin.
Oletuksena näissä esimerkeissä on ollut se, että markka heikkenee suhteessa euroon välittömästi euroon siirtymisen jälkeen. Tällaisen muutoksen valmistelu tilanteessa, jossa uuden valuutan oletettaisiin heti heikkenevän, aiheuttaisi pääomapakoa ja muitakin spekulatiivisia ongelmia, jotka todennäköisesti pakottaisivat pääomanliikkeiden rajoituksiin.
Paljon mahdollista että näin kävisi. Mahdolliset rajoitukset olisivat kuitenkin väliaikaisia ylimenokaudelle. Kun tilanne rauhoittuu niin rajoitukset purettaisiin. Tämähän on normaalia toimintaa, näin on menetellyt Islanti joka laittoi pankit todelliseen vastuuseen, siellä on talous kehittynyt suotuisasti viime vuosina asiantuntijoiden ”yllätykseksi”.
On myös hyvä muistuttaa miten unioni kohtelee sellaisia demokraattisesti valittuja johtajia jotka eivät miellytä euroeliittiä. Entinen Kreikan pääministeri George Papandreu väläytti mahdollista kansanäänestystä eurosta vuonna 2011. Silvio Berlusconi meni astetta pitemälle ja aloittaen kahdenväliset epäviralliset keskustelut Italian euroalue erosta eri euromaiden johtajien kesken. Kuinkas heille kävikään?
Eu leimasi molemmat sopimattomiksi johtajiksi Eu eliitin silmissä. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että heidät oli äänestetty vaaleissa valtaan. Heidät vain leimattiin kädenkäänteessä ikäviksi ja sopimattomiksi henkilöiksi joiden kanssa ei olla tekemisissä.
Kreikan vielä vallassa oleva Syriza rikottiin sisältä käsin korruptoimalla sopivat henkilöt. Kreikka oli Syrizan johdolla nimittäin varsin pitkällä rinnakkaisvaluutan tuomisessa euron rinnalle. Tämä kehitys piti pysäyttää keinolla millä hyvänsä. Euroalueella tiedettiin ja tiedetään edelleen, että ketään ei saa missään nimessä päästää ulos. Onhan euro peruuttamaton ja ikuinen, uskoo ken tahtoo. Historia ei tosin tue suvereenien kansallisvaltioiden valuuttaliittoja. Vain liittovaltio kehyksissä on valuuttaunioni kestänyt. Tiedätte kyllä mitä tarkoitan.
Kreikan ruotuun palauttamisessa kansikuvapoikina toimi Saksan valtiovarainministeri Wolfgang Schauble sekä euroryhmän puheenjohtaja Jaroen Dijsselbloem jotka öykkäröivät, uhkailivat ja kiristivät Kreikkaa. Lopulta euroryhmä sai tahtonsa läpi ja Kreikka luopui rinnakkaisvaluutan käyttöön otosta. Pian tämän jälkeen ”ikävä” Varoufakis erosi ja Tsipras ilmoitti että Kreikassa on uudet vaalit joissa valitaan euroeliitille sopiva Kreikan ”kyläpäällikkö”.
Tällaisista asioista ei Suomessa puhuta. Se on ikävää kun yhteinen eurooppalainen unelma paljastuu homeiseksi mätäpaiseeksi. Onneksi olemme joka päivä lähempänä sitä hetkeä, jolloin tuo mätäpaise lopulta puhkeaa ja paraneminen alkaa.