*
Jo pelkkä sana Kenraalikuvernööri saa kylmät väreet kulkemaan normisuomalaisen selkäpiissä. Se liittyy Venäjän vallan aikaan, Imperiumin valtiaan käskyläisen toimintaan, monesi suorastaan Bobrikoviin. Komealta kalskahtavaan virkanimeen liittyy päällimmäisenä negatiivisia tuntemuksia.
Mutta jospa kysymme: Kuka kenraalikuvernööri oli ydinasemassa Suomen itsenäistymiskehityksessä?
Jäämmekö vaille vastausta, vai saammeko ilmoille joukon vastaväitteitä: ei sellaista kenraalikuvernööriä ollutkaan!
Tai sitten joku neropatti huudahtaa: Göran Magnus Strengtporten 1808-1809, ensimmäinen kaikista Venäjän ajan kenraalikuvernööreistä. - Tai kolmas: Gustaf Mauritz Armfelt 1812-1813, vt:nä toiminut seikkailija ja patriootti.
*
Mutta nyt me puhumme Venäjän vallan loppuvaiheista, ajasta, jolloin Suomen itsenäistymiskehitys kypsyi ja alkoi saavuttaa ”lopullisen valmiuden”.
Siis kenpä oli tuo ”hyvä kenraalikuvernööri”?
*
Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Gerard (1838-1929)
Lyhyt elämäkerta: Nikolai Nikolajevits Gerard (myös Gerhard), todellinen salaneuvos
s. 3.9.1838 Homelin piirikunta, Mogiljovin kuvernementti, Venäjä – k. 9.12.1929 Halilan parantola, Uusikirkko, Suomi.
Gerard opiskeli lakia Petersburgin yliopistossa, valmistuttuaan 1861 alkoi palveluksen Venäjän sisäministeriössä, siirtyi 1876 oikeusjärjestelmään, sai todellisen salaneuvoksen nimen ja arvon, tuli 1876 senaatin jäseneksi, 1887 sen puheenjohtajaksi, ja 1898 valtakunnanneuvoston jäseneksi. Valtakunnanneuvostossa hoiti ensin lakiasiainosastoa, siirtyi myöhemmin siviili- ja kirkollisasiain osastolle, sekä 1901 osaston päälliköksi. Gerard tultiin tuntemaan syvällisesti lakiasioihin perehtyneenä virkamiehenä.
*
Kun tiukkaotteinen kenraalikuvernööri Bobrikov oli 4.6.1904 saanut surmansa Helsingissä, hänen seuraajakseen nimitettiin venäläinen kenraaliluutnantti Venäjän Amiraliteetissa, ruhtinas Ivan Mihailovits Obolenski (1853-1910), jonka virkakausi Suomessa alkoi ankeissa merkeissä ja päättyi nopeasti, vain runsasta vuotta myöhemmin.
Obolenski sai heti virkaansa astuttuaan sähkeen tuntemattomalta lähettäjältä: ”Odotamme sinua lähiaikoina stop täällä 200 astetta lämmintä stop Bobrikov”.
Keisarikunnan vahva mies, kreivi Witte, ehdotti päämiehelleen keisarille, että Obolenskin seuraajaksi (erosi suurlakon 1905 tapahtumiin liittyen) Suomeen nimitettäisiin todellinen salaneuvos Gerard. Keisarin annettua 4.11.1905 manifestin oikeusjärjestyksen palauttamisesta maassa ja vakuutuksen Suomen kansan perustuslaillisten oikeuksien kehittämisestä, valtiollisen vakauden ja turvallisuuden nimissä, Gerard sai kohtuulliset lähtökuopat uralleen Helsingissä.
*
Gerard Helsingissä
Kenraalikuvernööri Nikolai Nikolajevits Gerard keskittyi virassaan laillisuusperiaatteiden toteuttamiseen ja Bobrikovin ajalta periytyvien useiden epäterveiden ilmiöiden ja poikkeamien poiskitkemiseen, ja onnistui näissä pyrkimyksissään osoittaessaan virkatoimissaan ”suurta hienotunteisuutta ja varovaisuutta sekä laillisuuden kunnioitusta”, ja suostuen kuuntelemaan perustuslaillista senaattia, nopeasti rauhoittamaan maan ilmapiirin.
Ne laittomasti irtisanotut virkamiehet, jotka olivat valmiita palvelukseen, otettiin uudelleen tehtäviinsä, poliisin (miliisi) piiristä poistettiin ”epäselviä elementtejä”, se on vallankumouksellisiin tai punakaartillisiin toimiin liittyneitä.
Samaan aikaan toteutettiin tärkeitä uudistuksia: eduskuntalaitosta koskevan lainsäädännön myötä kansalaiset saivat yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, paino-, yritys-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaus taattiin perustuslaissa; aloitettiin tehdä kauaskantoisia sosiaalisia uudistuksia.
– Kaiken tämän Gerard teki täysin uskollisena herralleen keisarille ja tukeutuen keisarilliseen manifestiin 4. päivältä marraskuuta 1905.
*
Läpi uudistusohjelman toteutuksen kenraalikuvernööriä kohtaan suuntautui vastustavaa painetta, ja osin päätösten toteuttaminen hidastui tai tyrehtyi täysin venäläistämistoimenpiteiden vuoksi (russificationsåtgärder), mutta sinnikkäästi Gerard ponnisteli edustamansa laillisuuspolitiikan puolesta, jonka turvin hänen onnistui toteuttaa näkemystään suuriruhtinaskunnan kehityksestä, huolimatta Venäjän finnofobpressen (suomalaiskauhuisen lehdistön) kiihotuksesta, jota venäläismieliset Bobrikovin aikana virkoihinsa nimitetyt virkamiehet hyvästi lietsoivat.
Kenraalikuvernööri Gerardin vastaisessa toiminnassa hyödynnettiin häikäilemättä pääasiassa venäläisten vallankumouksellisten ja kvasirevolutionäärien salaisia operaatioita erityisesti Itä-Suomessa sekä niin kutsutun Voima-liiton afäärejä, joilla pyrittiin aktivoimaan kansalaisia. Gerard pyrki suitsimaan tällaisia liikkeitä, mutta laillisuuden puitteissa.
*
Kun kenraalikuvernööri Gerardin politiikka kohtasi vastustusta jopa Venäjän pääministeri Stolypinin taholta, muodostui hänen asemansa lopulta kestämättömäksi.
Laajemmassa kuvassa tämä tietenkin liittyi vähäisenä osana suurempaan linjanmuutokseen keisarikunnan keskusvallan vallankäytössä ja tavoitteenasettelussa. Tuuli vain taas kääntyi.
15. helmikuuta 1908 Gerardille tuli lähtö Suomesta. Lähtönsä yhteydessä hän ilmaisi suuren ja lämpimän kunnianosoituksensa Suomalaisille, mikä oli lajissaan ainutlaatuista ja ainutkertainen ele. Venäjän kenraalikuvernöörien ketjussa Helsingissä Gerard oli rehellinen, tietorikas, hieno, korkeasti koulutettu ja urbaani ihminen, jollaista ei ole toista.
*
Edellä oleva selostus kenraalikuvernööri N.N. Gerardin toiminnasta Helsingissä 1905-1908 olen poiminut ruotsalaisesta lähteestä: Pienoiselämäkerta N.N. Gerard, Nordisk Familjebok; (1920-luvulta) http://runeberg.org/nfbi/0532.html
Seuraavassa poimin joistakin lähteistä täydentäviä huomioita Gerardin virkakauteen liittyen.
*
Kansallisbiografiaan kirjoittamassaan pienoiselämäkerrassa Kristiina Kalleinen arvioi Gerardin toimintaa:
”Suojelukaarteihin, punakaarteihin ja Voima-liittoon Gerard suhtautui vapaamielisesti.
Huolimatta sotilasjohdon ja santarmien huolestumisesta Gerard oli sitä mieltä, ettei rauhallisiin ja paikallisiin mielenosoituksiin pitäisi puuttua, ja se koitui hänen uransa kannalta kohtalokkaaksi. Viaporissa puhkesi 30.7.1906 kapina ja sen vanavedessä Hakaniemessä mellakka, jonka rauhoittamiseksi Gerardin oli pakko kutsua sotaväki paikalle. Hakaniemen tapahtumien jälkeen alettiin suunnitella poliisivoimien vahvistamista, ja poliisien määrää lisättiinkin tuntuvasti. Gerardin vaatimuksesta poliisit eivät kuitenkaan saaneet alkuperäisen ehdotuksen mukaisesti kivääreitä vaan pistoolit. Kenraalikuvernööri ei sinänsä vastustanut poliisivoimien vahvistamista, vaan hän halusi nimenomaan tehostaa poliisin toimintaa.
Uutta valtiopäiväjärjestystä valmisteltaessa Gerardilla ei ollut huomauttamista yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta vastaan, koska Suomen yhteiskunta oli hänen mielestään erittäin kehittynyt. Äänioikeus voitiin hänen mielestään myöntää myös naisille, koska nämä olivat saavuttaneet korkean älyllisen kehitystason ja itsenäisen aseman. Tärkeintä oli, ettei keisarin valtaa rajoitettu eikä yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä estetty. Gerard luonnollisesti piti Suomea erottamattomana osana Venäjän keisarikuntaa; Suomi ei ollut Venäjästä erillinen valtio eikä sen asema johtunut sen ja Venäjän välisestä sopimuksesta. Gerard kannatti myös eri hallinnonalojen alistamista Venäjän hallintoviranomaisille, mutta piti Suomen hallintoelinten toimivallan selkeää rajaamista tärkeänä.” (painotukset, vh:n)
Lähde: Kansallisbiografia: Kristiina Kalleinen: N.N. Gerardin pienoiselmäkerta, julkasitu 6.9.2001.
*
Gerardin uran ja elämän loppuvaihe
”Gerardilla oli pääministeri Sergei Witten tuki, mutta Pjotr Arkadjevitsh Stolypinin nimitys uudeksi pääministeriksi kesällä 1906 ennakoi Venäjän ja sitä myöten Suomenkin politiikan suunnan muutosta. Suomesta tuli Stolypinin silmätikku, ja kenraalikuvernööri Gerard joutui useaan otteeseen selvittämään pääministerille maan tilannetta. Erityisesti Stolypinin huolenaiheita olivat Voima-liitto, punakaartit ja Suomessa piileskelevät venäläiset vallankumoukselliset.
Kansallismielisen lehdistö aloitti hyökkäyksensä Gerardia vastaan syksyllä 1907, ja marraskuussa 1907 Gerardin apulaiseksi nimitettiin F. A. Seyn, jonka tämä oli kaksi vuotta aiemmin erottanut kenraalikuvernöörin kanslian päällikön virasta. Nimitys oli selvä merkki epäsuosiosta, ja Gerard pyysi välittömästi eroa virastaan. Ero myönnettiin heti, mutta se julkistettiin vasta helmikuussa 1908, jolloin nimitettiin uusi kenraalikuvernööri.
Suomen kenraalikuvernöörin virasta luovuttuaan Gerard eli syrjässä julkisesta elämästä. Lokakuun 1917 vallankumouksessa Gerard menetti kaiken omaisuutensa, mutta hänet kutsuttiin 1922 Suomen valtion vieraaksi asumaan Halilan parantolaan Uudellekirkolle, missä hän kuoli 1929.”
Lähde: KB: Kristiina Kalleinen: emt.
*
Kenraalikuvernööri Gerard ydinasemassa Suomen itsenäistymiskehityksessä
”Nikolai Gerard nimettiin Suomen kenraalikuvernööriksi 6.12.1905. Hän oli ainoa kenraalikuvernööri, jolla ei ollut sotilastaustaa. Sen sijaan hän oli laillisuusajattelun kannalla oleva juristi ja liberaali. Hänen kuvernööriaikansa (1905–1908) oli lyhyt, mutta Suomen itsenäistymiskehitykselle erittäin tärkeä.
Suomessa senaattori Leo Mechelin sai syksyllä 1905 ajetuksi läpi niin sanotun marraskuun manifestin, jolla keisari peruutti aikaisemmat, Suomessa laittomina pidetyt määräykset.
Tuore kenraalikuvernööri Nikolai Gerard ryhtyi yhteistyöhön Leo Mechelinin kanssa, josta oli tullut Senaatin varapuheenjohtaja ja talousosaston päällikkö, käytännössä siis pääministeri. Muutoskehitys oli nopea. Gerard oli tuskin ehtinyt asettua uuteen tehtäväänsä, kun Suomessa kutsuttiin joulukuussa 1905 koolle ylimääräiset valtiopäivät, joiden keskeisenä tehtävänä oli toteuttaa valtiopäiväuudistus – perustaa uusi yksikamarinen eduskunta.
Hyvin pitkälti uuden kenraalikuvernöörin suopeuden ja yhteistyöhaluisuuden ansiosta työ eteni ilman suurempaa kitkaa. Lainopin professori Robert Hermanssonin komitea teki pohjatyön, kenraalikuvernööri Nikolai Gerardin ja senaattori Leo Mechelinin johdolla Suomen senaatti valvoi hankkeen etenemistä.
Nopean valmistelun jälkeen uudistusehdotus esiteltiin keisarille jo maaliskuussa 1906. Valtiopäivät hyväksyivät uudistuksen kesäkuun 1. päivänä ja keisari Nikolai II vahvisti sen pian tämän jälkeen.
Suomen eduskunnan syntyyn johtanut laki astui voimaan 1.10.1906 lukien ja ensimmäiset eduskuntavaalit toimitettiin seuraavana vuonna. Suomen ensimmäisen eduskunnan avasi kenraalikuvernööri Gerard.”
Näin vahvasti kuvaa kenraalikuvernööri Gerardin roolia Suomen itsenäistymisprosessissa Tapani Onnela artikkelissaan Uutis- ja keskustelufoorumi Agricolassa, 10.6.2016. (kpl-jako ja vahvennukset vh:n) http://agricola.utu.fi/keskustelu/viewtopic.php?f=5&t=6430
*
Tapani Onnelan näkemys on mielenkiintoinen ja vahvasti perusteltu: onkin mielenkiintoista, miten juuri Gerardin rooli Venäjän puolelta ja senaattori Leo Mechelinin rooli Suomen puolelta tulevat valotetuksi kohta alkavan Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden tiimoilta – vai tulevatko lainkaan? Siltäkin varalta tämä Onnelan nosto on huomionarvoinen!
*
Tapani Onnelan Agricola-artikkelin varsinainen ponne oli ihmeellinen löytö:
Suomen kenraalikuvernöörin alkuperäisaineistot löytyivät yllättäen Saksasta.
”Suomen kenraalikuvernööri Nikolai Gerardin (1838–1929) harvinaiset alkuperäisaineistot on löydetty Saksasta. Kokonaisuus on nyt saatu lainaksi Suomeen ja Kansallisarkistoon digitoitavaksi. Aikaisemmin tuntematon aineisto avaa uuden näkökulman Suomen eduskuntauudistukseen, Viaporin kapinaan ja sortokausien väliseen ”suojasäähän” 1905–1908.
Saksassa Gerardin suvun yksityisomistuksessa olleet ja yllättäen vuonna 2015 löytyneet aineistot saapuivat Kansallisarkistoon digitoitavaksi 8.6.2016. Aineistot digitoidaan kesän aikana ja ne palautetaan sen jälkeen Saksaan. Aineistoista julkaistaan kirja Turun kirjamessuilla Suomen juhlavuonna 2017, minkä jälkeen myös koko digitoitu aineisto avautuu kaikkien nähtäville ja käytettäväksi arkistolaitoksen sähköisiin tietokantoihin”, Onnela kertoo.
*
Suomi piti Gerardista ja Gerard Suomesta
”Lyhyt, mutta Suomelle historiallisen tärkeä suojasään jakso päättyi vuoden 1908 alussa. Gerard joutui eroamaan virastaan helmikuussa 1908 ja vähän myöhemmin saman kohtalon koki Leo Mechelinin perustuslaillinen senaatti. Alkoi toinen sortokausi. Gerard kuvailee eroamisen jälkeisiä tuntemuksiaan muistelmissaan:
”Lähdin Suomesta tuntien syvää sympatiaa tuota maata kohtaan, josta tiesimme noina aikoina vielä niin kovin vähän.”
On vaikea kuvitella, että kukaan muu Suomen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun venäläisistä kenraalikuvernööreistä olisi luonnehtinut kauttaan samoilla sanoilla. Suomen lehdistössä kirjoitettiin kymmeniä artikkeleita, joissa ylistettiin väistyvää kenraalikuvernööriä.
Nikolai Gerard pakeni Venäjän vallankumouksen jälkeen Suomeen, missä valtio päätti kustantaa hänen ja hänen perheensä oleskelun Viipurin läänin Uudellakirkolla sijainneessa parantolassa kiitokseksi Gerardin toiminnasta Suomen hyväksi hänen kenraalikuvernöörikautenaan. Gerard kuoli vuonna 1929, minkä jälkeen hänen jälkeläisensä muuttivat Saksaan ja Ranskaan”, Onnela vielä jatkaa. – Tätä kautta hänen arkistoaineistonsakin sinne joutuivat.
*
Professori Osmo Jussila:
”Mutta se, miksi kenraalikuvernöörille annettiin rikosasioissa näinkin suuri valta, jää arvoitukseksi. Arvella vain voi, että se saattoi johtua siitä, että kenraalikuvernöörit myös Venäjällä – niin kun sitten myös Suomessa – käsitettiin yleensä järjestyksen ja laillisuuden jonkinlaisiksi ylivalvojiksi.
Edellä jo usein mainittu tutkija Rauhala on pannut aika paljon painoa sille ajoitusseikalle, että kun Tengströmin komitea laati ohjesääntöehdotustaan, niin kenraalikuvernöörinä oli vielä suomalainen Sprengtporten, ja ehkä ajateltiin, että näin olisi myös jatkossakin. Mutta toisaalta tämähän – ainakin minun järkeilyni mukaan – olisi pitänyt olla johtamassa juuri siihen, että kenraalikuvernöörille olisi helpommin annettu enemmän valtaa kuin sitten annettiin. Niin kuin nyt tiedämme, niin Sprengtportenin jälkeen kaikki Suomen kenraalikuvernöörit olivat Barclay de Tollysta F.A. Seyniin venäläisiä.
- Venäläisiä ja venäläisiä. Ei vain Barclay de Tolly vaan monet muutkin Suomen kenraalikuvernööreistä olivat itse asiassa muista maista Pietarin Venäjän palvelukseen tulleita upseereita. Pietarin luoman Venäjän keisarikunnan ylin upseeristo ja virkamiehistö oli nimittäin hyvin kansainvälistä ja siinä mielessä myös kirjavaa.
Niinpä Barclay de Tollyn sukujuuret olivat alun perin Skotlannissa, mistä sukuhaara oli sitten siirtynyt Baltiaan ja Barclay de Tolly sitä kautta Venäjän palvelukseen. Myöhempi kenraalikuvernööri Nikolai Ahlerberg oli ruotsalais-suomalaista sukua, F.L. Heiden hollantilaista, Nikolai Gerard ranskalaista, F.A. Seyn saksalaista.”
Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809-1917. s. 106. http://tuomioja.org/kirjavinkit/2005/01/osmo-jussila-suomen-suurruhtinaskunta-1809-1917/
Suomen kenraalikuvernöörit: https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kenraalikuvern%C3%B6%C3%B6ri
*
”Suurlakon (1905) jälkeen ja seurauksena Suomen uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitettiin ensimmäisen kerran siviilivirkamies, Nikolai Gerhard. Hän oli ollut valtakunnanneuvostossa ja perehtynyt siellä Suomen asioihin, mutta ei kuitenkaan riittävästi. Niihin hänet siten perehdyttivät – samaan tapaan kuin Stjernvall-Walleen Adlerbergin – niin Leo Mechelin kuin August Nybergh sekä Adolf Törngren. Ja sen seurauksena niin ”Novoje Vremja” kuin muutkin slavofiiliset lehdet pitivät Gerhardia pian täysin ”mecheliniläisenä”. Eivätkä he täysin väärässä olleetkaan.”
Jussila: emt. s. 701.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Mechelin& https://fi.wikipedia.org/wiki/August_Nybergh& https://fi.wikipedia.org/wiki/Adolf_T%C3%B6rngren_(nuorempi)& https://fi.wikipedia.org/wiki/Mechelinin_senaatti
*
Vuoden 1905 vallankumous
”Lokakuun 30. päivänä (vanhaa lukua) julkaistiin lokakuunmanifesti, jossa luvattiin perustuslait, lakiasäätävä duuma, perusoikeudet kansalaisille, äänioikeuden laajentaminen siitä, mitä oli säädetty elokuussa, ja perustuslaillisesti vastuullisen hallituksen muodostaminen kreivi Witten johdolla. Muutamassa päivässä erotettiin suuri määrä vanhoja merkkimiehiä, kuten Pobedonostsev, minkä jälkeen nimitettiin uusia ministereitä.
Näillä toimenpiteillä ei saavutettu järjestystä ja rauhaa, vaan vallankumouksellinen tilanne jatkui. Eräillä tahoilla se muuttui suorastaan sisällissodaksi ja jatkui lähes koko vuoden 1906. Vallankumous jatkui sosialististen suuntausten ja oikeiston välisenä taisteluna, jonka kuluessa alettiin kohdella yhä häikäilemättömämmin paitsi vallankumouksellisia myös monia syyttömiä minoriteetteja, kuten juutalaisia. Levottomuuksien jatkuessa kreivi Witte (kreivi hänestä oli tullut Portsmouthin rauhan yhteydessä) yritti hallita liberaalisessa hengessä. Suomen tuleva kenraalikuvernööri, todellinen salaneuvos Gerhard kuului hänen ystäviinsä ja oli kiertotietä myös senaattori Mechelinin tuttavia.
Matti Klinge: Keisarin Suomi. s. 416.
*
Laulukuoro M.M. (Muntra Musikanter) Kenraalikuvernöörin palatsin (nykyisen ”Smolan”) edustalla Etelä-Esplanadilla kunnioittamassa kenraalikuvernööri Nikolai Nikolajevits Gerhardia hänen erotessaan virastaan. (Ero 2.2.1908)
Gerhard kuului samaan liberaaliseen maailmaan kuin kreivi Witte ja senaattori Mechelin, mutta oli jo käymässä ilmi, että poliittisen taistelun rajalinja kulki sosialistien ja talonpoikaisluokkaan nojautuvan nationalismin välillä.
Kuvateksti: Matti Klinge: Keisarin Suomi, s. 461. Katso kuva: https://photos.google.com/photo/AF1QipOjiiq7fBXxoK0ANXpxgW-_P7Z50rkVFvIWxzSZ
*
Todetaan vielä, että kuten nähdään eri lähteet ja tutkijat kirjoittavat tämän kiitetyn kenraalikuvernöörin nimen kahdella tapaa: Gerard ja Gerhard.
*
Vielä todettakoon, että 1900-luvun kenraalikuvernööreistä Suomeen virkakautensa päätyttyä jäivät tai myöhemmin palasivat:
Nikolai N. Gerard edelläkerrotusti pakeni vallankumousta Suomeen.
Vladimir Aleksandrovitš von Boeckmann tai Böckmann (Владимир Александрович Бекман, Vladimir Aleksandrovitš Bekman; 1848 Pietari – 1923) oli venäläinen ratsuväenkenraali (1907). Hän toimi vt. Suomen kenraalikuvernöörinä kesällä 1907 ja vakinaisena 2. helmikuuta 1908 – 24. marraskuuta 1909. Boeckmann ei hyväksynyt toisen sortokauden toimia ja joutui eroamaan. Venäjän vallankumouksen jälkeen 1922 hän muutti Suomeen ja sai turvapaikkaoikeuden ja eläkkeen.
*