Tänään eksyin keskusteluun liittyen tilanteeseen jossa joku vihaa valokuvatuksi joutumista. Myönnettäköön, se ei liene kovinkaan monen lempihommaa ainakaan sellaisissa rempseissä juhlailtamissa jossa kampaus sojottaa, vaatteet ovat rypistyneet, juomaa kaatunut syliin eikä kukaan ole huomauttanut persiljasta hampaiden välissä. Otetaan kuva, iloitaan ja aamulla vedetään hiuksia päästä kaiken sen karmeuden keskellä. Minä. Tuossa. Kaikkien edessä, seison ikuisesti jalka kierossa ja käsi epäilyttävästi kaverin selän takana, silmät puoliummessa sen näköisenä että takana on viikon alkoholikulutus vaikka oikeasti olen vesiselvä. Mitä ystävät ajattelevat? Mitä perhe ajattelee? Miten kehtaan näyttää naamani töissä?
Jos omakuva on epämiellyttävä, sitä inhoaa makkaroitaan ja pyllynsä muotoa, roikkuvia poskia, hämmentävän hallitsemattomia karvoituksia ja omituisia ilmeitään, sitä pian löytää itsensä tilanteesta jolloin kaikenlaisia kuvia vältellään. Tilaisuuksia vältellään, julkisia tiloja vältellään. Kaikki oman itsen kokeminen ahdistaa ja sen ahdistuksen jäädyttäminen paperinpalalle tai sähköiseen muotoon on ylitsepääsemättömän vaikea tilanne. Toiset eivät tätä ymmärrä, naureskelevat hämillään, vähättelevät ja ihmettelevät, monesti jopa ärsyyntyvät tilanteesta ja kokevat sen ylireagointina. Samaan aikaan pikkujutun edessä ihminen kokee fyysistä kipua henkisen ahdistuksen myötä, kiemurtelee tuskissaan ja hätääntyy. Ihminen, jonka hätää ei kuulla ja jonka tunteita ei oteta huomioon, kokee helposti olevansa kuin kettu turkistarhassa.
Pienessä häkissä, alastomana ja muiden vallan alla, täysin tietoisena siitä että vankeuteen pohjautuva elämä voi kasvaa vielä uuteen kärsimyksen mittaan. Muut näkevät häkissään kiertelevän eläimen ja kommentoivat sen turkkia. Tällaista elämää elää moni ihminen maailmassa, varsinkin nyt väitettävästi yleistyvän ylipainoepidempian myötä. Ihmiset, jotka ovat jostain syystä kaivautuneet niin sisälle itseensä että se näkyy kasvavana ympärysmittana, piiloutuvat jopa omassa kodissaan koska eivät koe itsessään mitään hyvää. He ovat ylipainoisia, pyöreitä, rumia, painavia, säälittäviä, ahneita, laiskoja, haitallisia, vihattuja, inhottavia, oksettavia, ansaitsemattomia, merkityksettömiä, syyllisiä, häpeällisiä ja vääriä. Kuulostaako kamalalta? Näin moni ajattelee itsestään, päivittäin. Kehun tullessa he nollaavat sen jollain haukulla tai selittävät sen pois mielipiteenä. He näkevät itsessään ihmishirviön, jonka kohtaaminen on niin tuskallista, että on helpompi ohittaa kaikki heijastavat pinnat, sulkea kaihtimet ja syventyä toivomaan että joskus tilanne olisi parempi.
Minusta siinä ei sinänsä ole mitään pahaa, jokaisella on oikeus määrätä otetaanko hänestä kuvia ja on oikeus myös kieltäytyä osallistumasta sellaisiin. Jos jossain tilanteessa joku tätä valintaa kritisoi, on se kriitikko oikeutettu mielipiteeseensä. Kaikki muu sen asiallisesti ilmaistun mielipiteen ulkopuolella on asiatonta käytöstä.
Minä olin yksi näistä piiloutujista. Tiesin olevani iso, minulle ihmiset kertoivat perheestä lääkäriin, että olen iso. Pitäisi laihduttaa, pitäisi olla laiha jotta olisin parempi. Mieltäni kaivoi ajatus siitä että olen vääränlainen, vääränmallinen, ihmiset tuhahtelivat kun kävelin kadulla, huutelivat läskiksi ja nauroivat, otin kaiken vastaan koska olin ylipainoinen, näinhän sen kuuluu olla. Liikuin silloin tällöin mutta koska olin kömpelö ja painavampi, jätin osallistumatta sellaisiin tapahtumiin joissa polveni eivät kestä tai joissa pelkäsin jääväni jumiin tai täyttäväni tilan. Kuljin portaita koska en halunnut enää poistua kimppahissistä painorajoitusvalon vuoksi. Söin juhlissa vähän koska minun oletettiin syövän paljon, yritin luistaa kuvista koska tunnuin erottuvan laihojen keskeltä liian selvästi, en kokenut itseäni tärkeäksi, miellyttävän näköiseksi tai oloani mukavaksi missään. Aloin jäädä kotiin. Jättäydyin pois kuvista, tilaisuuksista joissa on kuvia, tilanteista joissa olisin esillä, julkisista paikoista joissa on kauniita ihmisiä, julkisista tiloista. Vältin näkemästä kuvaani kauppojen ikkunoissa, vältin katsomasta peiliin kun menin sellaisen ohi, vältin tiloja joissa on peilejä, kannoin enemmän ruokatarvikkeita kaupasta ettei tarvitsisi käydä siellä niin usein, kaivoin kaappeja jotta ei tarvitsisi lähteä ostamaan ruokaa, saatoin paastota seuraavaan päivään ja samaan aikaan paino nousi.
Minusta oli tullut itselleni hirviö, eikä pääni sisällä solvauksia syytänyt itseviha antanut mitään anteeksi. Kun katsoin itseäni peilistä, en tunnistanut omaa peilikuvaani, näin vain loputtoman listan mahdottomia vaatimuksia. Minusta tuli jotain, joka koostui vihasta, syyllisyydestä ja häpeästä. Saatoin elää hämärässä viikonkin ilman, että sain itseni ulos. Se on ihme, että joku vielä pystyy hengittämään siinä tilassa. Osa meistä pian lakkaakin, näin halutessaan. Tämä on se laiskan ja ahneen yleiskäsityksen todellisuus, ei se että ylipainoinen ei välitä. Ylipainoinen ihminen on länsimaisen terrorin uhri.
Eräs minulle tärkeä ja kaukana asuva henkilö, josta olen aina pitänyt huolta, harmitteli että en koskaan lisää kuvia joissa olen itse. Hän ei ole nähnyt minua pitkään aikaan eikä häntä kiinnosta kissani tai kaverini tai mitä nyt sosiaaliseen mediaan laitetaan. Hän halusi nähdä minut. Tämä sai minut miettimään ja huomasin, ettei minusta oltu otettu kuvaa muutamaan vuoteen. Minusta ei ollut kuvaa missään erityistilanteessa jota muistelin tai josta olin kertonut, ei ollut kuvaa vanhassa asunnossa tai tässä uudessa. Kaikissa kuvissa hymyili ihmisiä ja köllötti eläimiä mutta niitä katsellessa vaikutti kuin en olisi ollut olemassa. Voiko olla, että jos en halua olla rumana olemassa, lakkaan olemasta kokonaan?
En osaa sanoa mitä tapahtui, mutta sen jälkeen näin miten olematon olin. En ollut mitään niin vaikuttavaa kuin mitä pääni sisällä ääni minun sanoi olevan, en ollut syyllinen mihinkään, en häpeäksi kenellekään, en aiheuttanut kenessäkään reaktioita, sillä käytännössä minua ei ollut olemassa. Minusta oli jäänyt vain varjo maailmaan. Kaikki se elämäni todellisuus tapahtui korvieni välissä. Päätin muuttaa tämän ja aloin tehdä pieniä mutta äärimmäisen epämiellyttäviä asioita. Pukeuduin kotona itsekseni urheiluhousuihin tottuakseni ajatukseen käyttää muitakin kuin niitä yksiä farkkuja jotka minulle mahtuivat. Jalkoja halaava ohut kangas tuntui vastenmieliseltä ja ensimmäiset sovitukset olivat lyhyitä pimeässä tehtyjä testauksia.
Aloin myös vilkaista itseäni peilistä niin, että pyrin ohittamaan kaikki mieleen tulvivat negatiiviset vihamietteet. Jos pääni huusi punaisena pyöreää leukaa, karmeaa nenää tai silmäpusseja, yritin parhaani mukaan olla kuuntelematta sitä. Vihasin niitä vilkaisuja ja aluksi se olikin sellaista tekosyyn varjolla ohikiirehtimistä, huono tukkapäivä -selittelyä tai muuta harhauttamista. Joskus kun siltä tuntui, katsoin peiliin hiljaa ja vääntelin naamaani tai keskityin vain johonkin tiettyyn kohtaan. Pyrin etsimään vihaamistani kasvoista jotain, jota vihaisin vähemmän. Jotain, joka ei ole pahinta. Hiljalleen tein tätä joka päivä, pian joka kerta kun ohitin peilin, pian löysin muitakin vähemmän inhottavia kohtia. Vääntelin naamaani ja yritin keksiä ilmeitä joita en ollut vielä keksinyt, tutkin kasvojani ja kokeilin miten samanlainen ilme onkin pienellä muutoksella erilainen. Tein humoristisia teiniposeerauksia, saatoin piirtää kulmakynällä poskeeni jotain, saatoin tehdä itselleni jonkin naurettavan meikin.
Huumori auttaa paljon. Hyväksyin ajatukseni siitä, että olen ruma. Totesin että mitä sitten ja otin asiakseni olla niin ruma kuin voin. Saunasta tullessa saatoin löllötellä reisiäni ja katsoa kulkiko niitä pitkin aaltoliike, kauhean todellisuuden sijaan kuittasin tämän kykynä, joka laihoilta puuttui. Lopetin aina itsekriittisyyteni hopeareunukseen, vaikka en sitä aina osannutkaan täysin allekirjoittaa. Lakkasin tietoisesti vertaamasta itseäni muihin, lakkasin ottamasta vastuuta muiden huonosta käytännöstä ja totesin, että olen olemassa, olen oikeutettu omaan elämään ja tunteisiin. Minä saan kävellä tällä kadulla. Minä saan kulkea tällä bussilla. Minä olen iso, minä olen pehmeä halata. Minä en satuta ketään, en vihaa ketään enkä ansaitse vihata itseäni.
Nykyään katson itseäni peilistä ja ajattelen että onpa kaunis, kyseenalaistamatta olenko. En edelleenkään pidä itseäni kauniina ja huomaan vieläkin selitteleväni pois hyviä puoliani sekä kauniita piirteitäni. Olen hyvin tarkka siitä milloin satun kuviin enkä halua sellaisiin. Olen kuitenkin hyväksynyt epätäydellisyyteni ja todennut, että jos joku minut, parhaimmillaan ruman pökkelön haluaa kuvaan, se johtuu siitä että hän haluaa tallentaa minut. Sen ihmisen, joka olen sisältäpäin. Sen, joka saa tämän ruman pökkelökehon nauramaan, hytkymään, laulamaan ja halaamaan. Sen, joka tuo kehoon filosofiaa, romantiikkaa, rakkautta ja unelmia.
Vaikka en koskaan ole ollut kaunis ja kuvauksellinen, olen huomannut että kuvauksellisuus ei ole mikään ulkoinen piirre. Onnistuneissa kuvissa puolet on kuvaajan taitoa ja puolet kuvattavan rentoa olemusta. Jännittynyt kuvattava voi pilata vaikka kuinka taidokkaan kuvan ja vaikka kuva olisi maailman kaunein otos, sen kohde voi silti nähdä itsensä rumana.
Oman minäkuvan rumuutta tulee kohdella kuin fobiaa, se pelko ja inho tulee kohdata jotta siitä pääsee eroon. Muussa tapauksessa se kasvaa ja lopulta hallitsee elämää sillä ongelma ei ole oman kehon kuvassa vaan siinä miten sinä näet itsesi.
Avaa silmäsi ja katso, mitä muut näkevät.