Essee politiikasta ja politiikan toiminnasta, historiasta ja historiattomuudesta
Tänä vuonna yksi elämääni läpileikkaava teema eli amerikkalaisuus huipentuu huomisaamuna lähtiessäni New Yorkiin. Ajattelin aina, että amerikkalainen elämäntapa ja kuluttaminen eivät ole minua varten, mutta viime vuonna matkustaessani suunnilleen näihin aikoihin Kanadaan, täytyy todeta, että olin räikeästi väärässä. Baseball, sokeriset virvoitusjuomat, pienpanimokaljat, räikeäväriset merkkivaatteet – jos ihminen voi olla kuluttajana vapaa niin näissä kapitalistisen kulutuskulttuurin ilmiöissä ainakin minun mielestäni haistaa vapauden. Ajankohta on muutenkin kiinnostava, Yhdysvalloissa on meneillään vaalit, joita koko maailma seuraa. Viime vuonna vaalit olivat niinikään samaan aikaan Kanadassa, jonka takia sain etenkin ranskankielisellä alueella elämäni surkeinta palvelua. Quebeciläiset palvelualojen työntekijät kun sattuivat minua pitämään englantia äidinkielenään puhuvana junttina, joka ei ole koskaan vaivautunut opettelemaan sanaakaan ranskaa. Ja jos yritin vääntää surkeaa turistiranskaani, jolla pärjäsin varsin hyvin Pariisissa oli palvelu vielä surkeampaa.
Yhdysvallat on mielestäni aina ollut eurooppalaisen maailmankuvan peili ja sen karu totuus. Elävin todiste ”valkoisen miehen taakan” jättämistä jäljistä. Amerikkalaisuutta voi olla käsitteellisesti hankalampi määrittää, mutta totta kai se palaa aina jollain lailla eurooppalaiseen modernisaatiokehitykseen ainakin jollain tapaa. Maailman tarkastelemisessa eurosentristen ray banien läpi on omat ongelmansa, mutta käsittääkseni ihmisen pahuus ja suurimmat synnit ovat olleet eurooppalaisen sivilisaation käsialaa. Amerikkalaisuus on oma näkökulmansa tähän antaessaan keskeisiä piirteitä myös globaalille kulutuskulttuurille ja tuodessaan oman roolinsa globaalipolitiikan keskeisiin jännitteisiin.
Keväästä 2007 jolloin kirjoitin ylioppilaaksi on kokemustani elämästä leimannut jatkuva ympäröivien kriisien (talous-, politiikassa niin sisä- kuin globaalipolitiikka, työelämä yms.) tuntu. Minne tahansa olen kulkenutkin tai Euroopassa matkustanut on minulla ollut tunne jatkuvasta ”Euroopan palosta”. Toki tämä on hyvin subjektiivinen tuntemus, mutta en usko erehtyväni kauheasti siitä, etteikö oma sukupolveni lähivuosien tapahtumien valossa arvioisi tämän olevan oleellinen nuoruuttamme leimaava piirre. Tässä valossa aika ei ole kauheasti tarjonnut toivoa, vuosi vuodelta olen pohtinut onko tämä se ”Euroopan hullu vuosi”, joka historiaan tullaan kirjaamaan kunnes on seurannut entistä hullumpi. Esimerkiksi pakolaiskriisin, jakautuneemman Euroopan, Ukrainan tapahtumien ja sen seurausten valossa. Samalla maailma on muuttunut hirveää tahtia: kymmenen vuotta sitten baareissa poltettiin tupakkaa, verkon tarjoamat yhteisöpalvelut olivat vasta kehitysasteella ja tulevaisuuden näkymät työelämään olivat paljon valoisampia, jopa sisällöllisesti yksitoikkoisissa työtehtävissä, jotka nykyään tuntuvat johtavan anomiaan. Ylioppilaana elämäni ei ollut mitenkään sen täydellisempi, mutta ainakin kaipaan noiden aikojen viattomuutta. Myönnän toki, että nämä tuntemukset eivät ole millään lailla historiallisesti uniikkeja. Esimerkiksi Martin Heidegger, Louis-Ferdinand Céline, Hannah Arendt, ,yhdysvaltalaiset kadotetun sukupolven kirjailijat kuten Hemingway, Oswald Spengler ja jälkimmäistä ihaillut Ludwig Wittgenstein ovat omana aikanaan jakaneet vastaavia tuntemuksia. Kukin lähestyi aikaansa eri tavoin ja erilaisella menestyksellä. Heidegger tunnetusti haki ratkaisua NSDAP-puolueesta, Wittgenstein hylkäsi luonnontieteellisen maailmankuvan, Hemingway ei päässyt näitä kysymyksiä koskaan pakoon. Omassa kandintyössäni Walter Benjamin historianfilosofia on antanut minulle mahdollisuuden nähdä historia tällä valossa monipuoliulotteisempana. Kuten hän postuumisti ilmestyneen artikkelinsa Historian käsitteestä historiaa luonnehtivassa metaforassaan historian enkelistä esittää, ovat historian ja ihmiskunnan kasautuneet rauniot paitsi silmiemme edessä niin myös koko ihmiskunnan historiassamme. Lyhyesti hänen luonnehtimansa historiallisen materialismin lähtökohta on ymmärtää, että ihmisen on otettava tämä toimiessaan ja muuttaessaan maailmaa huomioon. Tietty historian painolasti ja epäoikeudenmukaisuus mitä alistetut luokat ovat joutuneet kärsimään. Moderni historiankirjoitus, historismi edustaa voitettujen historiaa, joka unohtaa trofeissaan ihmisen kärsimykset. Yhtä problemaattinen on Benjaminin mukaan kehitysoptimistinen ajattelu, jossa uskotaan lineaarisesti etenevään edistykseen (vrt. esim. Hegel). Kun edistykselle annetaan pikkusormi, menetetään se mahdollisuus oikeasti tehdä ihmisen elämisestä tasa-arvoisempaa ja oikeudenmukaisempaa niin varallisesti kuin henkisen pääoman kannalta.
En ole koskaan katsonut oleelliseksi perustella suhdettani politiikkaan, mutta ajattelin tällä kirjoituksella kerrankin sivuta tätä. Rehellisyys on ollut minulle aina tärkeä arvo ja jos omasta kotikasvatuksesta on jotain päähän jäänyt niin tämä. Kenties koen, että voin nukkua ehkä tämän sanottuani yöni paremmin ja puhtaammalla omalla tunnolla. Osallistuminen politiikkaan on aina oma valinta ja tähän kuuluu luonnollisesti poliittinen julkisuus, joka on ainakin omasta mielestäni sen suomalaisissa ilmenemismuodoissaan rappiotilassa. Laskelmoivaa, argumentaation kannalta totuudesta harhaanjohtavaa, sekä älyllisesti kansalaisia halpamaisesti kohtelevaa. Omaa tapaani ottaa osaa politiikkaan olen halunnut pitää ”donnermaisena” – politiikassa ollaan omana itsenään ja mennään sitä kautta niin pitkällä kuin rahkeet riittävät. Tunnustan aidosti politiikan, sekä poliittisen osallistumisen olevan aidosti osa jokseenkin ”pikkuporvarillista” käsitystäni modernista sivistyksestä. Ja uidessa sen syvissä vesissä on minulle aina tärkeämpää pysyä omana itsenäni kuin pohtia kauluspaitani väriä tai tennareideni eettisyyttä. Politiikka ja siihen osallistuminen on minulle lähtökohtaisesti filosofinen projekti: kannustaa ihmisiä kriittiseen ajatteluun, oli kyseessä sitten vasemmistolainen tai puoluerajat ylittävä foorumi. Politiikkaan kuuluvat poliittisen julkisuuden areenat, oli kyseessä sitten vaikkapa paikallistason edunvalvonta, paikallisosaston pikkujoulut tai puoluekokous. Minun ei ole tarkoitus esiintyä minään profeettana vaan olen aidosti huolissani yleisesti ihmisen ajattelusta. Talouteen ja tekniikkaan liittyvä teknokraattinen maailmankuva kuin paikallaan polkeva vasemmistolainen tai vihreä ajattelumaailma, joka ei ota huomioon muita mahdollisia näkökulmia ja näiden hyviä puolia on mielestäni yhtä problemaattinen. Yhtä ongelmallisena näen lisääntyvän teknokraattisen virkamiesvallan. Mielipiteiden yksinapaisuus, julkisen keskustelun taso, sekä päämäärärationaalisuudella valjastettu poliittinen päätöksenteko vievät yhdessä politiikan yhä kaukaisemmaksi tavallisesta äänestäjäkunnasta.
Iän myötä ehkä itsekriittisyyteni määrä on kasvanut, mutta haluan tässä yhteydessä myös todeta aidosti, että poliittisella osallistumisella ja opportunismilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Valtion keskeisten virastojen ja instituutioiden luopuessa poliittisesti korvamerkityistäpaikoista ei samaa voi sanoa työelämästä. Olen jättänyt hyviä työtarjouksia ottamatta vastaan erilaisista puoluekirjakierroista ja Vasemmistoliiton puoluekirjani on lähinnä vaikeuttanut työuraani. Voin sanoa kuitenkin jatkossa edelleen ei kiitos vastaaville tarjouksille. Vasemmistoliittoon kuuluminen itsessään ei ole minulle mikään itsestään selvyys niinikään. Itse koen kuitenkin, että se on ollut paras valinta edistää eriarvoisuuskehitystä ja oikeudenmukaisempaa maailmaa, jonka vasemmistolainen ajattelutapa laajassa mielessä tarjoaa. Tähän kehitykseen on herännyt muuten myös omistavan luokan näkyvin suomalainen kasvo, Nalle Wahlroos, joka eilen 22.10 ilmaisi huolensa uuden köyhälistön synnystä. Absoluuttinen köyhyys ei ole taloudellisessa mielessä koskaan kenenkään kansalaisen etu. Vielä traagisempaa ovat kuitenkin usein siihen todistetusti liittyvät sivuilmiöt kuten terveyteen ja henkiseen pääomaan liittyvien erojen kasvu. Mahdollisuus estää eriarvoisuuden kehitys sai minut liittymään Vasemmistoliiton jäseneksi, ryhtymään puolueen jäseneksi ja mukaan politiikkaan. Se on tällä hetkellä mielestäni paras vaihtoehto omaan poliittiseen toimijuuteen. Jos en olisi koskaan ottanut edes osaa politiikkaan, olisi peiliin katsominen minulle paljon vaikeampaa. Itse näin nämä kasvot ja syyt osallistua politiikkaan kasvavan eriarvoisuuden takia työelämässä, ystävissäni ja hyvinvointipalvelujen rapistuvassa kehityksessä.
Olen lähiaikoina pohtinut paljon Esko Seppäsen 90-luvun alussa sanomia sanoja. Hänen mukaansa Neuvostoliiton poliittisesta järjestelmästä, sen epäkohdista ja suunnitelmataloudesta voi olla montaa mieltä, mutta hänelle pelkkä Neuvostoliiton olemassaolo edusti ”edes mahdollisuutta paremmasta maailmasta”. Neuvostoliitto oli edes vaihtoehto muuttaa maailmaa ja todistetusti se epäonnistui ja osoitti korusanojen keskellä, että rappiollinen valta ei katso ideologiaa. Katson sosialismin ja sen keskeiset ajatukset edelleen tässä ajassa aidoksi mahdollisuudeksi luoda oikeudenmukaisempi maailma. Enkä näe, etteikö sitä voisi limittää markkinatalouden taloudellisten mekanismien kanssa. Tässä muodossa sosialismi voisi tarjota laskelmoitua valtio-omistajuutta, sekä vanhaa kunnon hyvinvointivaltiota laadukkaine palveluineen. Juurettomassa ajassamme olen halunnut uskoa tähän mahdollisuuteen ja katsonut tärkeämmäksi toimia kuin jäädä toimettomaksi. Toiminta on aina mielestäni perustellumpi ratkaisu kuin arvonihilistisyys, jota mediakin tuntuu ajoittain ruokkivan. Kenties ihmiset eivät olisi niin toivottomia, jos meillä olisi jokin kiintokohta suunnata tulevaisuustoivomme. Olisi se sitten Neuvostoliitto tai positiivinen globaalikehitys esimerkiksi ilmaston lämpenemisen merkittävä jarruttaminen.
Aikaamme leimaa mielestäni yleinen toivottomuus vähän kaiken suhteen. Sukupolvikokemusta tai sen tavoittamisen mahdottomuutta ironisoidaan taiteessa ja viihteessä. Korkeasti koulutetut ihmiset tuskailevat ja väheksyvät saamansa tiedon merkityksellisyyttä. Jokaisesta yhteiskunnallisesta ilmiöstä tuntuu löytyvän viisi minuuttia ilmestymisensä jälkeen naseva meemi. Itse haluaisin nähdä, että toivoa kuitenkin on. Sitä edustavat ihmisten kasvava kuluttajatietoisuus ja sitä kautta muuttuvat ekologisemmat kuluttajatavat, mahdollisuus perustulosta, sekä tärkein asia minkä ihmiset tuntuvat unohtavan. Vaatia itselle parempaa ja oikeudenmukaisempaa kohtelua. Ranskan vallankumous on siinä mielessä kenties historian merkittävin tapahtuma, että se konkretisoi nämä vaateet, mutta on myös historian painolasti mielessä, että ihminen ei yksilönä voi kovin hyvin. Haluan kuitenkin edelleen uskoa, että maailmaa kyetään muuttamaan. En ole aivan varma tulenko ottamaan osaa politiikkaan koko elämääni, mutta poliittinen tulen varmasti aina olemaan. Bertolt Brechtin Setšuanin hyvän ihmisen keskeinen sanoma pohtiessaan hyvän ja pahan välistä suhdetta maailmassa, on että maailman jossa ihminen ei voi pyrkiä hyvään on muututtava. Siksi jaankin loppuun näytelmän epilogin ja kannustan kaikkia muutamaan maailmaa. Oli se valittu tapa sitten mikä olikin.
Epilogi
Jos teitä katsojamme harmittaa
kun näytelmä näin kehnon lopun saa,
niin tietäkää: pyrimme aivan muuhun
ja tästä meillekin jää karvas maku suuhun.
Varsinkin siksi, että tähdellinen
on meille yleisömme viihtyminen.
Jos meidät hylkäätte, niin hukka peri:
me työttöminä, kiinni teatteri.
Voi juuri tässä olla yksi syy-
pelosta nähkääs aivot jähmettyy.
Näin vain nyt kävi. Ällistystyen näämme:
on verho kiinni, ratkaisutta jäämme.
Siis ihmistäkö muutetaan? Vai maailmaa?
Vai jumalatko lähtöpassin saa?
Kun jälkeen ponnistelun pitkän, vakaan,
me emme tiedä, emme maksustakaan,
niin vetoamme teihin, rakkaat katsojat!
Te itse järjestäkää asiat,
niin että hyvä ihmisemme saa
luontonsa mukaan hyvää harjoittaa.
Siis: toimeen kaikki, kunnes löytyy
se onnellinen loppu! Löytyä sen täytyy. Täytyy!
(suom. Elvi Sinervo)