Kirkon historiassa tapahtui 300-luvulla merkittävä muutos. Sitä on kutsuttu konstantinolaiseksi käänteeksi. Kirkosta tuli ensiksi sallittu ja 300-luvun lopulla kristinuskosta tuli ainoa sallittu uskonto Rooman valtakunnassa. Keisari kosi ja kirkko suostui naimakauppaan. Kaikki pakanalliset kultit kiellettiin vuonna 392. Pakanauskontojen temppelit tuhottiin ja keisari Theodosius kielsi pakanoiltsa julkiset virat. Tässä prosessissa käytettiin myös väkivaltaa. Toimivaan systeemiin eli keisarin miekkaan totuttiin nopeasti ja kirkko ei voinut olla enää keisarien aikakaudella pieni, vaan kirkon suuruus ja mahti alkoi kasvaa.
Reformaatiokin tarvitsi toteutuakseen ruhtinaiden apua taistelussaan paavia ja tämän tyranniaa vastaan. Esivallan miekka toimi pahan rajaamisessa. Sitä on käytetty myös monopolin rakentamisessa ja yllä pitämisessä. Valtiollinen lainsäädäntö on taannut tämän myös pohjolassa. Kirkkoon kuulumisesta muodostui pakko, johon erilaisilla uhkauksilla taivuteltiin kaikkia. Vasta 1900-luvulla tätä pakkoa on alettu purkaa. Henkisesti ja kulttuurillisesti se prosessi on kuitenkin hidas. Vasta 2000-luvulla henkinen kirkkoon kuulumisen pakko on poistunut. Ev.lut.kirkko kantaa kuitenkin tätä konstantinopolilaista perimää vielä pitkään mm. hallinnossaan. Se saattaa kirkon sisäisesti alttiiksi erilaisten painostusryhmien toiminnalle.
Tässä on kysymys ennen kaikkea kirkon tunnustuksesta, opista ja Raamatun tulkinnasta. Jos kirkko jatkaa edelleen suuruuden tiellä, sen on sopeuduttava vallitseviin yhteiskunnan piirissä oleviin ja kirkon oman tunnustuksen vastaisiin asioihin. Erityisen hankala asia on homouden hyväksyminen, koska sitä vaaditaan yhteiskunnan päätösten vuoksi. Jos tässä asiassa kirkko suostuu maallisen vallan pyyntöihin, se luopuu omasta tunnustuksestaan kirkkona. Kollektiivinen kansankirkko, johon kuulumista pidetään tärkeänä, murenee demokraattisin päätöksin pois omasta identiteetistään.
Kirkkomme on ollut tähän asti konstatinopolilaisen rakenteen sisällä, jos kirkko pitäytyy tiukasti tunnustukseensa, se joutuu vaikeuksiin yhteiskunnallisena toimijana. Jotta kirkosta muodostuisi Jumalan perheväen kokonaisuus kirkon on löydettävä vapaaehtoiseen tunnustautumiseen kasvamisen malli. Raamatun, tunnustuksen ja liturgian ei pidä muuttua, vaan niiden mukaan toimivien yhteisöjen täytyy luopua entistä keisarivallan malleihin peruastuvasta helposta elämästä ja suostua uuden pienyhteisöjen elämän opetteluun.Kirkon ja yhteiskunnan suhde rakoilee pahasti ero on tulossa konstantinopolilaiseta fuusiosta.
Piispat yrittävät viimeiseen asti varjella kirkon yhteiskunnallisten suhteiden säilymistä. Se soutaminen ja huopaaminen näyttää jo tosiasiassa komedialta. Heidän paikkansa kirkon tunnustusta vaalivien ja maailmallisiin taipuvien keskellä on säälittävän hankala.