Minulla jäi suvaitsevaisuusmuisteloiden kakkososan ulkona-asumisvaiheesta varmaan paljonkin merkittävää väliin. Kaikkea ei voi kertoa. Onneksi nuori vaimoni tuli loppukesäksi Englantiin; hain hänet Lontoosta Victoria-asemalta ja paimensin leiriin.
Tulin tuona keväänä ja kesänä nukkuneeksi ulkotiloissa, pääasiassa teltassa, yhteen soittoon yli viisi kuukautta. Opin tuntemaan englantilaisia. Retkeilin moottoripyörälläni ympäristössä: Beaumont-cum-Moze, Kirby-le-Soken, Frinton-on-Sea, isona paikkana Colchester lännessä, Harwich koillisessa.
Harwichissa asui intiaanimies Jack. Ei hän oikea intiaani ollut, työtön majakanvartija, mutta hän oli vuosien varrella keräillyt tietoa Pohjois-Amerikan itärannikon intiaanien historiasta ja vanhasta elämästä, valmisti replikoita museoesineistä, vaatteita samoin. Jouduttuaan maihin hän sekosi, ei pystynyt enää säännölliseen työhön. Vaimonsa oli Cornwallista, siis ei englantilainen. Hän (intiaanimies Jack) lahjoitti minulle poronnahan. - Siis poronnahan, kiitokseksi siitä että tunnistin mikä karva oli kyseessä, minkä taljan kaverinsa oli löytänyt Kanaalin rannalle huuhtoutuneena. Käytin sitä sitten makuualustana.
Kaverien kanssa pohdimme luonnostaankin Clactonin ihmisten elämistä kaivuualueemme tuntumassa muutama sata tuhatta vuotta sitten. Heidän työkalujaan tunsimme hyvin, kaivoimme niitä esiin joka päivä. Paikalta oli aikaisemmin löytynyt maailman vanhin keihäänkärki, poltettu kovaksi, ja nyt löysimme vanhimman nuotiosijan. Ja nämät metsästivät Hyvin Suuria Eläimiä ravinnokseen. Pienet miehet. Asia ei varsinaisesti ratkennut, mutta se pohtiminen suvakoitti. Pisti nöyräksi.
Loppukesällä tein omaa hommaani eli siitepölyanalyysiä Colchesterin museon laboratoriossa, vaimo assistenttina. Lounaat söin intialaisessa ravintolassa, labrassa yritin välttää henkimästä fluorivetyhöyryjä sisuksiini. Yksi analyysi onnistui, yksi mutta sitä merkittävämpi. Kerrostumassa ei ollut lainkaan havupuiden siitepölyjä. Tämä naulasi ajoituksen Hoxnian-interglasiaalin alkuun.
Sitten tuli aika lähteä kotiin. Myin moottoripyöräni, muuten en olisi voinut ostaa laivalippua. Vaimon saattelin Gatwickin lentokentälle ja jäin vielä vuorokaudeksi Lontooseen.
Victoria-aseman takana kujalla vastaan käveli kaksi tuttua suomalaistyttöä. Noin vain. Viettelin heidän kanssaan päivän Hyde Parkissa, sitten illalla valmistauduin valvomaan yön kaduilla. Yritin nukkua Liverpool Street -asemalla penkillä mutta sain häädön. En sakkoja. Sitten ostin lipun maanalaiseen, Circle Line, ja nuokuin junassa. Vastapäätä nuokkuvalla ukolla oli sanomalehtipaperia sukkien sijaan kengissä. Aamuneljältä nousin maan pinnalle ja sain teetä varhaisesta kuppilasta. Maitomiehiä lähdössä töihin. Päivällä sitten raahasin omaisuuteni, mm. kaksi jousipyssyä ja porontaljan, Tilburyn satamaan lähtevään junaan, taas eri asemalle, Lontoossa kun oltiin.
Se oli siis neuvostoliittolainen laiva. Miehistö oli baltteja, kielenä tietenkin venäjä. Matkustajia puhuttelivat englanniksi. Omaisuuteni kasasin portaiden juurelle keulaan, hytin oven viereen. Kavereina minulla oli viisi nigerialaista, kaikki matkalla Neuvostoliittoon jonnekin, opiskelemaan. Itse asiassa meillä ei ollut pitkiä tarinoita keskenämme, mutta sitä enemmän olin laivalla yhdessä kaverin kanssa joka söi ravintolassa kanssani lounaat ja päivälliset. Hän oli Biafran puolelta. Silloin oli Biafran sota - ja nälänhätä. Tämän kaverin kanssa kirjoittelin muutaman kerran myöhemmin. Hän opiskeli Kiovassa lääkäriksi - ja minulla oli uusi fyysisen antropologian kirja minkä lahjoitin. Neukkukirja minkä sain aikain päästä Kiovasta postina vastalahjaksi oli ajastaan jäänyt, auttamatta.
En muista oliko laivalla muita eurooppalaisia matkustajia. Japanilaisia oli, ei tungokseen asti mutta muutama.
Niin sitten seilasin Kööpenhaminan kautta Helsinkiin. Laivalla sain ruisleipää heti ensimmäisenä päivänä, millä on isänmaalliselle lähes puoli vuotta ulkomailla kärsineelle suvakille aivan erityisen mieleenpainuva ja vuosienkin jälkeen liikuttuneena muisteltava seikka.