Me olemme tietoisia. Me tiedämme miltä tuntuu olla minä. Ja usein ihmiset lähestyvät asiaa siten, että he vaikkapa meditoivat tai muuten rauhoittuvat keskittymään omana itsenään olemisen konkretiaa. Tällöin helposti syntyy ajatus jossa ollaan oman pään sisällä. Tämä voikin tuntua siltä että on oman pään sisällä ja ruumis sitten vain on jokin joka on mukana.
Luultavasti tämä kokemus johtuu näköaistin vahvuudesta ja siitä että tämänlaisissa tilanteissa ei hirveästi liikuta. Olen miekkailuharjoituksissa huomannut että toiset "takana olevat asennot" ovatkin itse asiassa toisen "edessä", kunhan pää vain kääntyy. Näin pää ja katse itse asiassa määrää rintamasuunnan. Ja nämä eivät tunnu siltä että kaikki muu kääntyy. Muutos tuntuu juuri siltä että sinä käännät päätäsi ja vain päätäsi. Ja tämä on se tapa jolla ihmiset kokevat nämä asiat.
Tämä on periaatteessa hyvin yksinkertainen kysymys. Miksi emme koe asiaa niin että kaikki muu liikkuu paitsi päämme, vaan koemme että liikutamme päätämme. Sillä meille on opetettu että juuri sinun tietoisuutesi on jotain joka on varmaa mutta ei jaettavaa. Voimme olla René Descartesin hengessä varmoja omasta itsestämme ja tiedämme omat kokemuksemme. Mutta näistä ei ole jaettaviksi asioiksi. Muut eivät saa tietoa tästä meille kaikista varmimmasta. Ja kuitenkin sitten toimimme kuin muiden tunteet, kuten rakkaus, olisivat jotain asioita joista kuitenkin voitaisiin tehdä vähintään hyvin perusteltuja arvauksia. Kuten Tim Minchin on sanonut : "Love without proof ... that's stalking!"
Kysymys on jännittävä fysikalistille.
Aivotutkimuksella on nykyään hirvittävän voimakas valta. Tämä näkyy esimerkiksi neuroteologian nousussa. Tutkitaan vaikka meditoivien munkkien aivotoimintaa. Toisaalta ateistitkin ovat innostuneet. Tästä kenties mahtipontisin esimerkki on Sam Harrisin "Moral Landscape"joka vaatimattomasti sanoen yrittää luoda ateistisen objektiivisen moraalin. Ja nimenomaan tavalla jossa objektiivisuus ei tarkoita ontologiaa vaan että kannanotto olisi nimenomaan luonnontieteellinen. Asenteen voi tiivistää hänen esitykseensä "The relevant neuroscience is in its infancy, but we know that our emotions, social interactions, and moral intuitions mutually influence one another. We grow attuned to our fellow human beings through these systems, creating culture in the process. Culture becomes a mechanism for further social, emotional, and moral development. There is simply no doubt that the human brain is the nexus of these influences. Cultural norms influence our thinking and behavior by altering the structure and function of our brains."
En ole halukas menemään aivan yhtä pitkälle kuin Sam Harris. Mutta minussa on toki sen verran "paatuneen naturalistin" vikaa, että olen Churchlandin teemoilla liikkeellä. Churchlandin "Epistemology in the Age of Neuroscience" kertoo että meidän on ensin tiedettävä miten organismi käsittelee tietoa ympäristöstään jotta voimme tietää mitä tieto tarkoittaa. Syynä on se, että aisti on hieman kuten mittalaitteisto. Mittalaitteiston toimintaperiaate on tärkeää jotta voidaan luoda syvä ja koherentti teoria siitä mitä tämä aistimus itse asiassa tarkotitaa. Churchland ei käsittele havaintoja jonain jossa totuus sellaisenaan paljastuu meille. Vaan se sen sijaan hän lähinnä biologisoi totuuden. (Eli voimme olla aistejen vankeja emmekä pääse inhimillisen tiedon ulkopuolelle ilman että väritämme kokemuksen inhimillisellä arvioinnilla. Esimerkiksi arviolla siitä että jokin kohde on kaikkitietävä Jumala joka kertoo antaneensa meille erehtymättömät aistit. Arvioimme onko kohde tälläinen Jumala ja mitä kaikkivaltius jne tarkoittavat.)
1: Olen Willard Van Orman Quinen kova fanittaja, joten olen fysikalisti mutta en edes tiukan reduktionistinen. Quinen kannanotto aiheeseen ei ole että kaikki sanomisen arvoinen voidaan kääntää fysiikan tekniselle sanastolle. Tai että kaikki tiede redusoituisi fysiikan kielelle. Hänestä maailmassa ei vain tapahdu mitään - ei edes silmäluomen värähdustä tai ajatuksen liikahdusta - ilman että jokin fysikaalinen mikrofysikaalinen tila muuttuu jollakin tavalla. Ja tämä on sitä mikä voidaan liittää "tiedeverkkoon", eli siihen osaan mikä on tietoa.
Vaikka olenkin tässä lyönyt kantani avoimesti esille, niin fysikalismi näyttää tavallaan hoopolta. Etenkin jos siitä halutaan tehdä ontologisen metafyysisen filosofian sijasta luonnontieteellistä ; Jos katsotaan, niin tietoisuuden tutkimus näyttää koostuvan aivojen anomalioiden tutkimisesta. Ja tästä sitten vedetään yhteneväisyyksiä sisäiseen kokemukseen jota sellaisenaan ei koskaan mitata, vaan johon luotetaan ikään kuin siten että luotetaan että koehenkilö ei valehtele.
Ajatus ei toki ole läpeensä huono. On hyvin klassinen tapa selvittää miten jokin aivojen osa toimii ja mitä se tekee ; Etsitään potilas jolla on juuri siinä kohdassa aivovamma. Ja erot heidän ja muiden välillä vihjaavat mikä on kyseisen alueen funktio. Tunnetaan esimerkiksi Anton-Babinskin syndrooma, jonka kohdalla ihmiset ovat sokeita mutta eivät kykene tiedostamaan tätä. He eivät voi nähdä, mutta jos heiltä kysyy jotain näkemiseen liittyvää, he arvaavat ja arvauksen epäonnistuttua he konfabuloivat selityksiä miksi arvaus meni väärin. Syndrooma syntyy yleensä aivolahlvauksen tai onnettomuuden vuoksi. Syynä on se, että heidän näköaivokuorensa ei ilmoita mitään, edes sitä että he eivät näe mitään. Tämä kertoo siitä että ihmisten kertomukset omista kokemuksistaan eivät ole kovin luotettavia.
1: Moni aivovamma on sellainen että ihmisen ei tarvitse tietää että hänellä on juuri se, ja tästä seuraa tähän liittyvä havaitsemisen ja kokemisen ongelma. Joten kysymys siirtyy "valehteleeko koehenkilö" -muodosta siihen että "miten koehenkilöt osaavatkin valehdella samalla tavalla ilman relevanttia tietoa siitä mihin aivoalueeseensa heidän aivovammansa on osunut". Ehkä tästä voi todella tehdä vähintään perustellun arvauksen siihen sisäiseen kokemukseen...
Toisaalta "normaaleillakin ihmisillä" on erilaisia havaitsemisen ja kokemisen illuusioita. Esimerkiksi jos kiertää kielensä ympäri (kielen vasen puoli oikealle ja päinvastoin) ja sitten koskettaa etusormella kielen päätä ja liikuttelee vasemmalle ja oikealle, tuntuu siltä kuin sormet menisivät "juuri siihen toiseen suuntaan" kuin ne menevät. Ihmiset raportoivat kysyttäessä tämänlaisia kysymyksiä säännönmukaisesti. Joten selvästi tässä on takana jotain jonka kautta voidaan sanoa miltä asiat tuntuvat. Ja toisaalta tiedetään että tämä miltä asia tuntuu ei ole kovin oikein.
Moni kuitenkin torppaa tämän asenteellisesti.
Moni suojelee ajatusta subjektiivisesta tieteen ulottumattomissa olevasta tietoisuudesta. Vaihtoehto on heille jopa loukkaava. Usein syynä on se, että tosiasiassa takana on tietynlainen "Aukkojen Jumalan kaltainen ongelma". Eli tosiasiassa tieteelle asetetaan rajoja jonne sen ei sallita menevän. Henkenä on se, että on tärkeää että tiede ei voi tutkia tietoisuutta koska se uhkaisi ajatusta sielullisuudesta. Tai vapaudesta. Ja vastapuolelle asetetaan hirveän vankka todistustaakka koska oma asenne on se, että "koska emme tiedä miten tietoisuus toimii, niin sitten voin tietää että tietoisuus on sielu". (Joka on kiinnostavan jännitteinen, koska siitä että tietoisuuden rakennetta ei tiedetä päätellään että tietoisuuden rakenne tiedetään.)
Olen esimerkiksi saanut kommentteja joissa "materialistinen asenteeni" on loukkaava. On esitetty että koko fysikalismin pääideana on imeä merkitys ja tarkoitus ihmisyydestä ja tehdä meistä vain zombeja, vain kemiaa, vain robotteja, vain eläimiä. Tai ylipäätään "vain" jotain. Tämä esitetään tyypillisesti asenteella joka tunnetaan ns. "science stopper". Eli sanotaan että aihe on sellainen että tavoite on mahdoton saavuttaa, ja tästä sitten vedetään se että aihetta ei saa tutkia. Kanta muuttuu "tiede ei saa tutkia asiaa" -henkiseksi. Joka selittää miksi moni antifysikalisti tuntuu olevan myös moralisti. Moralisti jonka mielestä ihmisen mieli on jotenkin sellaisella tavalla pyhä että fysikalistien toiminta on, paitsi "auttamatta epäonnistuvaa räpeltämistä", niin myös jokinlainen loukkaus ihmisyyden pyhyyttä kohtaan.
Tämä on hyvin oireellinen huomio. Sillä nämä samat ihmiset eivät suinkaan ole kovin koherentteja näiden asioiden kanssa ; On helppoa löytää ihminen jonka mukaan Turingin testin läpäisy ei ole mahdollista, koska kone ja algoritmi ei voi kyetä siihen mihin ihminen kykenee koska kone on fysikaalinen kappale kun ihminen on sielullinen olento. Nämä samat ihmiset eivät kuitenkaan käsittele Turingin testiä falsifiointikriteerinä sielullisuudelle. Vaikka tosiasiassa, jos heidän väitteensä on tosi, niin sitten fysikalistin ei tarvitsisi tehdä muuta kuin läpäistä Turingin testi ja sitten sielullisuus on mahdotonta.
Itse en usko että Turingin testi falsifioi sielullisuutta. Se vain kuvaisi että sielun liikkeet ovat mallinnettavissa siinä määrin miten ihmisten rajalliset kyvyt sallivat asioiden ymmärtämistä. (Eli eivät kovin paljoa.) Mutta minä en toisaalta ole esittämässä tälläisiä mahdottomuusväitteitä. Varsinkaan sillä tavalla että pitäisin niitä esteenä muille tutkia omia linjojaan. Jos käytän mahdottomuusväitteitä ne ovat falsifiointikriteereitä. Jotka taas tekevät kysymyksen fallibilistisessa mielessä by definition tieteen kysymykseksi. Eli joksikin johon tiede voi ottaa kantaa. Sillä Karl Popperin ideana oli juuri se, että klassinen metafysiikaton havaitseminen ja verifiointi on korvattava ajatuksella jossa tieteellisiä teorioita ovat sellaiset jotka luovat ennusteita maailmasta. Ja sellaisia ennusteita että jokin testitulos voisi kumota tämän teorian. Vain testi joka antaisi yhdessä asetelmassa tulokseksi teorian ennustaman ja toisessa tilanteessa jotain joka kumoaisi sen olisi tieteellinen. Tässä mielessä jokainen fysikalisteille esitetty mahdottomuusväite on jotain muuta kuin voisi luulla. Se on kannanotto sen puolesta että asia on tieteen piirissä, eikä päin vastoin. Monesti mahdottomuusväitteitä käytetään selvästi vanhahtavassa positivistisen - tai oikeastaan paljon alkeellilsemman naïvin realismin - hengessä. Eli tavalla jossa niitä ei esitetä falsifiointikriteereinä vaan statementeina joiden mukaan asia ei olisi ollenkaan tieteen tutkittavissa.
1: Ette halua tietää miten pilkallisesti nauran sisäisesti joka ikisen kerran kun kohtaan tämäntyylisen asenteen. No, suunnilleen yhtä kovaa kuin ulkoisesti jos kohtaatte minut tuollaisessa tilanteessa. Nämä mielipiteet ja näkökannat ovat mielipiteitä, mutta se että on lupa pitää sellaisia ei ole peruste sille että ne olisivat järkeviä tai niiden kannattaja kunnioitettava älykäs ihminen.
Olenkin tässä mielessä suhtautumassa antifysikalismiin hyvinkin Michael Stevensin tyyliin. Hän on esittänyt että "One of my favourite philosophical razor cut's off so much stuff it's not even called razor. It's called Newton's Flaming Laser Sword ; And it states : If something can not be settled by experiment, then it's not worthy of debate." Näen, että monesti "haastamista" tehdään tavalla jossa asian selvittäminen (onko se tavalla a vai b) ei ole mahdollista. Ja silloin minun sellaiseen usuttaminen on aikani haaskaamista. Sillä tämänlaiset näkemykset eivät ole edes väärässä. Vääräksi osoittautuneilla näkemyksillä kun on sentään ollut sellainen hyve kuin falsifioituvuus. (Koska muuten ne eivät olisi falsifioituneet eli osoittautuneet vääriksi.)
Hyviäkin torppauksia toki on.
Itse asiassa jos mielenfilosofiaa lähestyy, kohtaa hyvin paljon antifysikalistisia argumentteja. Niiden kohdalla ne ovat tärkeitä vaikka olisi fysikalisti - kuten esimerkiksi minä olen. Sillä niihin vastaaminen on tärkeä osa kun kartoitetaan sitä mitä fysikalismi ylipäätään tarkoittaa milläkin asialla. Tämä on hyvä muistutus siitä, että tieteellinen kritiikki ei tosiasiassa ole mitään "norsunluutornista" tulevaa kiusaamista jonka tehtävä on kiusata maailmankuvia. Moni kokee että jos kriittisesti haastetaan maailmankuva, niin tämä olisi sitä samaa mitä se on internetissä. Eli jotain joka koetaan vain antagonistisena. Tosiasiassa haasteiden kuunteleminen ja niihin vastaaminen tekee omasta teoriasta paremman.
Jos katsotaan David Chalmersin tapaa lähestyä asiaa, hän on katsonut että on helppoja ongelmia (easy problems) ja vaikeita ongelmia (hard problems). Kevyet ongelmat ovat ratkaistavissa. Ne käsittelevät vaikka sitä miten aivot käsittelevät informaatiota. Mutta kokemuksellisuus olisi sitten sen sortin kova ongelma, että sitä ei voitaisi ratkaista. Jaottelu on haateena merkityksellinen
* Esimerkiksi John Wilkinson pohtinut kysymystä onko tämä jaottelu oikeasti perusteltu. Hänen kohdallaan peruskysymys menee siihen että Chalmersilla on vahva teoria siitä mistä tietoisuus koostuu. Hän viittaa kvalioihin. Wilkins katsoo että tämä rakenne voidaan kyseenalaistaa"I have a host of objections to the Hard Problem being hard. In fact I have a host of objections to there even being a Hard Problem, but basically they all boil down to this: I don’t see why we should assume there is an “inner life” of the kind described." Ja fysikalistin täytyykin tämänlaisia kysymyksiä tarkastella.
* Vakavammin otetavissa mielenfilosofeissa esimerkiksi Stanislas Dehaene on korostanut sitä, että jos tiedämme miten mieli rakentuu ja miten se toimii niin voi hyvinkin käydä niin että Hard Problem muuttuu illuusioksi. Eli joksikin joka nojaa juuri siihen että tietoisuudelle oletetaan jokin erikoinen rakenne.
* Daniel Dennett näkee että "määrä voi muuttua laaduksi", eli kun riittävän moneen kevyeen ongelmaan annetaan vastaus, niin sitten kokemuksellisuuden ymmärtäminen tulee lähemmäs ja lähemmäs. Sillä hänen näkemyksessään tietoisuus on jotain joka koostuu ei-tietoisista alaprosesseista ja aivot ja tietoisuus ovat kokonaisuus..
* Massimo Pigliucci taas pitää Chalmersin näkemystä kategoriavirheenä "Of course an explanation isn't the same as an experience, but that’s because the two are completely independent categories, like colors and triangles. It is obvious that I cannot experience what it is like to be you, but I can potentially have a complete explanation of how and why it is possible to be you."
Antifysikalismia kuvaakin jännittävä asia. Sille on muutamia klassikkoargumentteja. Sellaisia joita jokaisen täytyisi tietää. On esimerkiksi Thomas Nagelin ajatus lepakoista. Hän esittää että ihminen ei voi tietää minkälainen on olla lepakko. Sekä Frank Jacksonin ns. "Knowledge Argument" jossa on mietitään ajatuskoetta jossa Mary on kellarissa ja saa kaiken tiedon punaisen värin fysikaalisista ominaisuuksista. Kun hänet sitten viedään ulos ja hän näkee punaisen värin, ajatuksena on että hän saa uuden kokemuksen jota hän ei voi saada vain lukemalla tai muuten laittamalla päähänsä informaatiota. Siinä punainen väri on aallonpituus jota voidaan kuvata ja tuottaa tieteellisesti. Punaisen kokemus olisi kuitenkin jotain muuta.
Itse asiassa suurin osa vertauksista ja ajatuskokeista joita olen käyttänyt aiemmissa blogauksissani ovat siitä hauskoja että ne ovat ymmärrettäviä. Ne taas ovat ymmärrettäviä hyvin tietystä syystä. Tämän syyn ovat nasakkaasti tuoneet esiin Glenn Carruthers ja Elizabeth Schier, jotka ovat kuvanneet että kaikki antifysikalistiset argumentit, erityisesti argumentit jotka perustelevat sitä että Chalmersin Hard Problem on aito ongelma, ovat kaikki ajatuskokeita. Ne eivät ole argumentteja vaan ne vetoavat ihmisten intuitioihin. ; Jos katsotaan filosofisia zombeja, Maryn huonetta, tai Nagelin lepakoita, niissä vedotaan siihen että ihminen olettaa että niiden kuvaamat tilat olisivat uskottavia. Ja näissä ajatuskokeissa on aina sama rakenne, ne nojaavat a priori tehtyyn oletukseen "consciousness must be independent of the structure and function of mental states, i.e. that there is a hard problem." Argumentit eivät siis oikeastaan perustele vaan tekevät jotain muuta. Ne vetoavat ; "instead of letting our conclusions on the thought experiments guide our theories of consciousness, we should let our theories of consciousness guide our conclusions from the thought experiments."
On varsin vakiintunutta tietoa että nämä argumentit ovat vakuuttavia. Mutta vain tasan niin kauan kuin kannat mukana premissiä siitä että "mikään tietomäärä ei riitä" vaikka punaisen näkemiseen ; Ajatus jossa oma mielikuvitus ja se että itse ei osaa keksiä jotain asiaa tarkoittaisi että kohdalla olisi todella aukko jota ei voisi ylittää. Jos tätä catchia ei vain ota, ei tarinan kertoja voi argumentoida miksi juuri näin on eikä toisella tavalla. Sillä mahdottomuus on asenteellisesti oletettu eikä jotain jonka argumentti perustelisi. Se on koherentti ja vakuuttava sitten kun tämä oletus on jo nielty.
1: Näen että Hard Problemin ongelma on huvittavalla tavalla samanlainen kuin ateisteilla. Ateistit selittävät Jumalan olevan epätodennäköinen hyvin yleisellä tasolla (general). Se olisi siis jokin falsifioitavissa oleva konsepti. Kuitenkin selvästi näyttää että ateistien argumentit iskevät aina hyvin tietynlaisiin (particular) Jumaliin. Esimerkiksi Pahan ongelma ei kumoa ainuttakaan pahaa Jumalaa, se koskee ainoastaan kaikkihyvää ja kaikkivoipaa Jumalaa. - Tai jos uskovaisilta apologeetikoilta kysytään, niin ei edes tämänlaisia Jumalia. Aivan samoin Hard Problem ja sitä tukevat ajatuskokeet nojaavatkin hyvin tietynlaisiin teorioihin mielen rakenteesta. Niitä kuitenkin esitetään hyvin laajasti yleistettävinä. Pidän Hard Problemia mielenkiintoisena samaan tapaan kuin uusateismia. Ne ovat kiinnostavia mutta yllättävän triviaaleja. (Uusateisteilla on slogan jonka mukaan he ovat kuten kaikki muutkin uskovaiset, he menevät vain yhden Jumalan pidemmälle. Tämä saa tässä yhteydessä hieman uuden ironisen merkityksen.)
Olenkin huvittunut siitä että jos fysikalistin ongelmana filosofinen zombie on sillä kannalla että Chalmersin mukaan yksi "Hard Problem" on vastata kysymykseen siitä miksi emme ole filosofisia zombieita ("Why aren't we philosophical zombies?") vastaan että ihmisillä ei ole kvalioita. Joten joko filosofinen zombie on mahdottomuus. Tai sitten jos kaikki fysikaaliset tilat ovat oikein, niin sitten tietoisuus tulee kaupantekijäisiksi. Mutta kun mielenfilosofi lähestyy asiaa ei-fysikalistisesti he törmäävät välittömästi itse filosofiseen zombieen. Joka on heidän omassa maailmankuvassaan relevantti. Tömäytän antifysikalistin kysymykseen siitä että mistä hän tietää olenko vaikkapa minä filosofinen zombie ("How you know that we are not philosophical zombies?") On nimittäin olemassa klassinen mielenfilosofinen haaste nimeltä"The Problem of Other Minds". Siinä korostetaan että jos oletetaan sellainen tietoisuus joka on meille itsellemme varma mutta joka ei ole jaettavissa, niin miten voisimme erottaa onko vaikka hammaslääkärimme filosofinen zombie vai eikö ole. Jos filosofinen zombie ei ole mahdottomuus, niin sitten se että hammaslääkäri on filosofinen zombie on mahdollinen.
Epistemologisena käänteenä?
Itse olen ottanut hieman vähemmän pömpöösin lähtökohdan. Moni puhuu mielenfilosofiasta varmuuksin. Ja se on hyvin huvittavaa. Itse näen että ehdottomien metafyysisten totuuksien - joissa minkäänlainen oletuksenvaraisuus on "Hard Problem" - sijasta on syytä katsoa asiaa kuin olisimme hakemassa parempia ja parempia arvioita asiasta. Tämä vaatii tietenkin sitä että hylätään vaatimukset ehdottomista totuuksista ja korostetaan että haetaan parasta tämänhetkistä tietoa. Eli haetaan fiksuimpia mahdollisia vastauksia.
Tähän tiede on hyvä siinä mielessä että hyvin moni kannattaa jo aiemmin kannatettua Karl Popperia. Se on siitä hauska, että sitä kautta voidaan saada paljonkin hauskoja falsifointikriteereitä fysikalismille. Esimerkiksi jos tietoisuus riippuu neuroneissa, niin väite voidaan falsifioida löytämällä ihminen joka on tietoinen vaikka hänellä ei olisi lainkaan aivoja, selkäydintä ja muuta neurologista. Tämä teoria on selvästi falsifioitavissa. Daniel Dennett on tässä mennyt vielä pidemmälle ; Hän on huomauttanut että fysikalistista maailmaa kuvaa aineen ja energian säilymislaki. Sen sijaan jos aivot olisivat vain ainetta jonka kautta sielu ohjaisi ruumista, niin silloin joko olemassaolevaa ainetta ohjattaisiin niin että sille tapahtuu jotain muuta kuin muutoin tapahtuisi, jolloin systeemiin tulee ulkopuolista energiaa, tai jossain tapauksissa sitä otettaisiin pois. Tai sitten ulkoa tulee ainetta jotka muuttavat toimintaa niin että ainemäärä muuttuu. Tai ainetta otettaisiin taktisesti pois. Nämä kaikki vaihtoehdot rikkoisivat aineen ja energian säilymislakia. Toki sielun kannattaja voi selittää jostain piilevästä vaikutustavasta. Mutta he lähinnä kertovat miksi aineen ja energian säilymislaki ei ole ristiriidassa heidän teoriansa kanssa. Fysikalisti on tässä vahvoilla koska heille aineen ja energian säilymislaki on falsifiointikriteeri.
Tätä kautta fysikalismi olisi oleellisesti tieteellisempi menettely. Tämä on kenties nähtävissä jo siitä miten antifysikalismi toimii ajatuskokeilla ja erilaisilla esioletetuilla tarinoilla. Kun taas fysikalisti voi vaikka ottaa käyttöön termostaattiteorian ja lähteä rakentelemaan koneita ja katsoa toimivatko ne tavalla joka näyttää tietoiselta. Tämä teoria on tietenkin kömpelö ja yksinkertainen, eivätkä lopputulokset ole välttämättä kovin hienoja. Mutta niistä kuitenkin opitaan uusia asioita ja tätä kautta niiden ympärille saadaan rakennettua tutkimusohjelma. Samoja teemoja toistavat tiettyihin maailmankuvallisiin premisseihin nojaavien ajatuskokeiden tuottamisessa ei ole mitään vastaavaa. Molemmat ovat mielenfilosofiaa, mutta vain toiseen liittyy oppimisen ja paremmaksi kehittymisen elementti. Tämä on jotain johon Imre Lakatos viittaisi tieteen oleellisena tunnusmerkkinä. (Jos falsifointikriteeri koskee demarkaatiota jossa tiede ja ei-tiede tunnistetaan toisistaan, Lakatos käsitteli enemänkin sitä miten hyvä tiede erotetaan huonosta tieteestä.)
Tämä on tietenkin vähemmän yllättävää niille jotka miettivät mistä tämä johtuu. On toki selvää että jos on toinen puoli jonka mielestä tietoisuus on tieteellisesti tutkittava, niin tämä tutkii sitä. Vastapuoli päätyy helposti tekemään jotain muuta. Ihan sen takia että tässä oletetaan että tiede ei ole relevantti keino hakea tietoa tähän asiaan. Tämä on toki yleinen ongelma. Kriteereissä pärjäämisen lisäksi kysymys on myös siitä mitkä kriteerit koetaan relevantteina. Ja tässä mielessä on syytä olla ns. "avomielinen".
1: Avomielisyys ei tarkoita että itselleen valitsemassa kulmassa jokin toisen juttu olisi kiinnostava, relevantti tai tärkeä itselle. Itse asiassa kun kriteereistäkään ei olla samaa mieltä, käy usein niin että aina vastapuoleen reagointi ei edes merkitse mitään. Toki Hard Problem ja vastaavat viittaavat että aina ei ole näin. Ne tosin ottavatkin kantaa fysikalismiin sen sijaan että olisivat vain omassa karsinassaan tekemässä jotain omia asioitaan. Joten ei ihme että fysikalistien on reagoitava.
0