Kansalaisten voimaantumiskäsitteen keskiössä on havahtuminen, joka rakentuu tiedolliselle, tarkoitukselliselle, taidolliselle ja tahdolliselle sivistykselle. Sivistys on hiljaisen tiedon omistamista. Käyttäytymisen tasolla se on usein intuitiivista ja toimintaa ohjaavaa. Sivistys on pienille kansoille suorastaan elämän ja kuoleman kysymys. Suomen kohtalo riippuu vastaisuudessa kansan sivistyskyvystä ja – halusta ja vain sellainen kansa voi olla vahva, joka nojaa kaikkiin yhteiskuntaluokkiin levinneeseen sivistykseensä. Näin puhui Yrjö Koskinen (1830–1903) jo viime vuosisadalla ennen Suomen itsenäisyyden alkua. 1840-luvulla herännyt kansansivistystyö ymmärrettiin alusta alkaen tärkeäksi kansantaloudelliselta ulottuvuudeltaan. Koskinen oli näin omaksunut kansan ja sivistyksen välisestä vuorovaikutuksesta Snellmanin käsityksen, joka perustui ajatukseen, että sellainen sivistys, joka ei ole kansallista, ei myöskään voi koskaan olla yleisinhimillistä, vaan jää pelkäksi matkimiseksi ja toistoksi. Ollakseen itsenäistä on sivistyksen tultava esiin kansan omalla kielellä, sillä kieli itse on sellaisen sivistyksen tuote. On mielenkiintoista panna merkille, että Koskisen aikanaan vaalima ajatus kansalaisten sitouttamisesta toimimaan omien elinolojensa kehittämisen puolesta on varsin lähellä länsimaiden nykyisin harjoittaman kehitysmaapolitiikan keskeisiä toimintaperiaatteita; onhan niistä jo laajalti todettu, ettei mitään yhteiskuntaa saada jaloilleen vain syytämällä siihen määrättömästi varoja.(Turun yliopiston erikoistutkija KT, FL Lauri Kemppinen: “Sivistys on Suomen elinehto. Yrjö SakariYrjö-Koskisen kasvatusajattelu ja koulutuspolitiikka vuosina 1850–1882”, 2001.)Koskisen niin kuin muidenkin tuon ajan kansansivistyksen ajajien suuri rajoittuneisuus liittyi kuitenkin siihen, että työväestön ei toivottu päättävän itse sitä millaisella lukemisella se itseään sivistää. Tällainen ajattelu on kertakaikkisesti voimaantumista koskevan sivistysajattelulle vierasta. Voimaantuminen kulkee valtaistamisen kautta. Jokaisen tulee ottaa valtaa ja tilaa voimaantumiselleen riippumatta siitä millainen asema tai tehtävä hänellä yhteiskunnassa on. Erityisen painokkaasti tämä koskee niitä ihmisiä, jotka ovat syrjäytyneet tai joita ollaan syrjäyttämässä työelämästä. Heidän yhteiskunnallinen voimaannuttamisensa on yhteiskunnan sivistyksellisyyden mitta. Nykyisessä kansallisessa sivistysstrategiassa on määritelmä: ”Sivistys on inhimillisten kykyjen, taitojen, tietojen, asenteiden ja arvojen jatkuvaa ylläpitoa ja kehittämistä. Sivistyksellä on yhtä aikaa välinearvoa ja itseisarvoa. Se on henkisen pääoma- ja toimintavalmiuksien varanto, jota ihminen tarvitsee tavoitteidensa toteuttamisessa ja elämänsä hallinnassa. Toisaalta se jatkuvasti muuttuva prosessi, joka ilmaisee niin yksilön kuin kansakunnankin hyvän inhimillisen elämän perimmäisiä päämääriä.”
Sivistykselle on ominaista laaja-alaisuus ja monipuolisuus sekä kyky tarkastella asioita eri näkökulmista. Sivistyminen edellyttää monipuolisten tietojen ja valmiuksien hankintaa ja niiden kriittistä arviointia. Keskeistä on ajattelun, älyn, sosiaalisten ja viestinnällisten taitojen sekä itseilmaisun kuin toisen ymmärtämisenkin kehittäminen. Sivistynyt ihminen kykenee rakentavaan yhteistyöhön, ottaa huomioon oman toimintansa seuraukset ja kantaa niistä vastuun niin vapaa-aikana kuin työelämässäkin. Hän osaa huolehtia itsestään ja elinympäristöstään olemalla huomaavainen toisia ihmisiä kohtaan ja omaa hyvät käytöstavat. Sivistynyt ihminen on tietoinen itsestään, hän on havahtunut subjekti. Hän on tietoinen siitä, että muut ovat olemassa. Sivistys on ihmisen ominaisuus, jolla hän on tekemisissä muun maailman kanssa ja miten käyttäytyy muiden ihmisten kanssa. On moraalinen ja vastuussa siitä mitä tekee.
Sivistys on ihmisestä itsestään lähtevä, hänen luomansa ja valitsemansa prosessi, jossa kuitenkin on jokin tietty sisältö ja sille on tietyt kriteerit. Asian voi kääntää myös niin, että sivistyksen ihmiskuvan aineksia ovat tuleminen ja oleminen, päämäärät ja toiminta. Toinen perusmerkitys liittää sivistyksen tietynlaiseen käyttäytymiseen tai toimintaan. Sivistys on oikeanlaista käytöstä, oikeina ja arvostettuina pidettyjen tapojen ja toimintamallien noudattamista. Tässä merkityksessä sivistys liitetään useimmiten yksilöön ja yksilölliseen käyttäytymiseen, mutta sivistyneiden pelisääntöjen noudattaminen on myös yhteisöjen asia. Tosisivistys tekee ihmisen lempeämmäksi ja hienotunteisemmaksi lähimmäistään kohtaan. Sivistys tekee elämän rikkaammaksi, sillä se avartaa näköaloja, luo uusia harrastuksia, avaa kauneusmaailmoja, jotka ilman sen taika-avainta pysyisivät suljettuina.
Sivistyksen tulee koskettaa koko ihmistä ja liittyä koko ihmisyyteen. Sivistys on siten toimintaa, jossa ihminen muokkaa maailmaansa, ja omaa itseään tuon oman maailman olennaisena osana. Ihmisyyteen kuuluu ihmisen perustarpeiden tyydyttäminen ja kunnioittaminen, tietty oikeudenmukaisuus ja reiluus, ihmisyyden itsensä kunnioittaminen, myötätunto ihmistä kohtaan, pyrkimys välttää tarpeettoman kärsimyksen aiheuttamista. Tietäminen on kasvua sivistykseen ja sitä kautta siveellisyyteen, mutta siveellisyys ei ole vain eikä edes ensi sijassa tiedon, vaan yhteiskunnallisen toiminnan asia. On aika luottaa sivistykseen. (Eero Ojanen 2000)
Sivistymätön ihminen on koulunsa tunnollisesti käynyt ihminen, ihminen joka osaa kertoa näppärästi oikeita vastauksia, silloin kun niihin kuuluvat kysymykset esitetään, mutta ei tiedä mihin vastauksia tulisi käyttää. Sivistymättömyys merkitsee toisten tuottamien asioiden yksioikoista käyttämistä ilman niiden kehityshistorian ymmärtämistä. Sivistymättömyys on asioiden omaksumista muilta ilman kriittisyyttä ja ilman että opittavia asioita. Sivistymätön ihminen on ihminen,joka ei osaa sijoittaa asioita yhteyksiinsä.
Sivistymisen tarve lähtee ihmisen halusta vaikuttaa itsensä, lähiympäristönsä ja yhteiskunnan kehittämiseen. Vain sivistyessään ihminen pystyy edelleen kehittymään ja kanavoimaan elämänkokemuksensa viisaudeksi, mikä on edellytys koko yhteiskunnan kehitykselle. Sivistyessään ihminen kykenee ja haluaa ottaa vastuuta itsestään, muista ihmisistä ja koko maailmasta sekä vaikuttaa ympäristöön ja yhteiskuntaan. Sivistys on edellytys eettisesti kestävälle ajattelulle sekä kyvylle ja halulle tarkastella muiden ja etenkin omia toimia kriittisesti. Sivistyessään ihminen ei arvota muita heidän taustatekijöiden ja ajatuksiensa vaan ihmisyyden perusteella.
Sivistys on jatkuvaa kehittymistä, ei staattinen olotila. Ihminen tarvitsee suunnistuskykyä ja sisäistä voimaa elää jatkuvien muutosten keskellä. Sisäisen ihmisen vahvistaminen ja tunnemaailman kehittäminen ovat tärkeitä ajateltaessa tulevaisuutta. Elämä yhä monimuotoisemmassa maailmassa vaatii sivistystä, joka ei ole vain leveää, vaan myös syvää, jossa tietyt perusarvot muodostavat yhdistävän lenkin. Kun esimerkiksi valtiolliset, kunta- ja työpaikkakohtaiset koossapitävät siteet heikkenevät, sivistys saa yhä suuremman kokoavan merkityksen vahvuutensa, heikkoutensa ja arvonsa tunteva ihminen kestää suuriakin muutoksia ja paineita.
Sivistystä ei voi yksityistää, ei kilpailuttaa eikä omia, vaikka eliitti onkin aina puhut sivistyksestä jakamalla sen erilaisiin sivistyslohkoihin kuten yleissivistykseen ja ammattisivistykseen ja pitämällä yllä lohkoihin jaettua koulutusrakennetta. Itse asiassa kumpikin koulumuoto mukaan luettuna aikuiskoulutus ja jopa kansalaisopistojärjestelmä yleisvälineellistää ihmisen työelämän tarpeisiin. Se muokkaa sellaisia luonteita, jotka keskittyvät ulkoisen menestyksen hankkimiseen hinnalla millä tahansa. Sivistys ei voi olla kokoelma erilaisia faktoja, jotka joku on valikoinut. Se voi olla vain tietoisuutta yhteisöstä ja niistä symboleista, jotka siinä yhteisössä vallitsevat sekä yhteisön menneisyydestä, sen itseymmärryksestä, sen tavasta suhtautua luontoon ja tavasta tulkita itseään.
Määrittelisin sivistyksen kolmijakoisesti samalla tavoin kuin apulaisrehtori Jari Jaskari, Peräseinäjoen lukiosta: "Miellän sivistykseen kuuluvan sydämen, mielen ja järjen näkökulmat. Sydämen sivistykseen liittäisin empatian kyvyn; kyvyn myötäelämiseen ja lähimmäisyyteen. Mielen sivistys merkitsee ihmisen moraalia ja etiikkaa, kun taas järjen sivistyksen ymmärrän tarkoittavan ihmisen hankkimia tietoja ja taitoja. On selvää, että näillä kolmella näkökulmalla on keskinäinen suhde. Esimerkiksi moraalin ja etiikan kehittäminen vaatii myös tietojen ja taitojen näkökulmaa. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, että kaikki sivistys ei ole kirjaviisautta, vaan sivistyksessä on kysepaljon syvemmistä prosesseista.”
Voimaantumiskulttuuri on uuden sivistyksellisen ajattelun kehittämisen perusta, jolle rakennetaan voimaannuttavaa sivistyskulttuuria niin perheisiin, kouluihin, työpaikoille ja koko yhteiskuntaan. Voimaantumisen kulttuurilla pyritään luomaan uusia kehitysmahdollisuuksia yksilöille, organisaatioille ja yhteiskunnalle. Se toimii kansallisen olemassaolon ja taloudellisen hyvinvoinnin takeena, mutta myös itseisarvona. Voimaantumiskulttuuri toimii sosiaalisena voimana ja kansallisena eetoksena. Voimannuttavana arvona sivistystä on tavoiteltava, koska se on ehtona kaikelle edistykselle ja yhteiskunnalliselle valveutuneisuudelle. Voimaannuttava sivistys on havahtuneisuutta. Voimaannuttava sivistys paljastaa kurjuuskulttuuria synnyttävät elitistiset tekijät. Voimaannuttavan sivistyksen ihmiskuvan aineksia ovat tuleminen ja oleminen, päämäärät ja toiminta.