Turvapaikanhakijoita tunnutaan jakavan karkeasti kahteen ryhmään, oikeat ja väärät. Oikea turvapaikanhakija on lähtenyt vain sotaa pakoon kuoleman uhatessa. Väärä turvapaikanhakija eli toiselta nimeltään elintasopakolainen, on lähtenyt matkaan köyhyyden tai muun syyn vuoksi. Tilannetta mutkistaa se, että jos turvapaikanhakija näyttää – siis näyttää – liian varakkaalta hänen täytyy olla elintasopakolainen. Liiallisesta varakkuudesta kertoo se, jos turvapaikanhakija on tullut Eurooppaan salakuljettajien auttamana, ja vielä mittavammasta varakkuudesta kertoo se, jos hänellä on älypuhelin. Joku voisi kuitenkin ajatella, että jos turvapaikanhakija on köyhä – tai siis näyttää köyhältä – niin se viestisi enemmän siitä mahdollisuudesta, että kyseinen henkilö ei ole vain sotaa paossa ja että köyhyydellä saattaa olla jokin yhteys lähdön syihin.
Miksi elintasopakolainen on haukkumasana ja elintason perässä muuttavia halveksutaan? Elintasopakolaiset pitäisivät meidän näkökulmastamme olla parhaimpia pakolaisia. Jos ihminen lähtee turvapaikanhakijaksi vain sotaa pakoon, niin onko hän valmis asettumaan ja integroitumaan uuteen maahan? Onko sota aiheuttanut hänelle henkisiä arpia, jotka pahimmillaan estää normaalin elämän? Onko mahdollisesti jäänyt jokin kostonhimo takaraivoon väijymään? En väitä, että sotaa paossa aiheuttaisivat suuria ongelmia, mutta jos verrataan siihen, joka lähtee leveämmän leivän toivossa rakentamaan uutta tulevaisuutta, niin kai tällä elintasopakolaisella on suuremmat intressit integroitua maahan kuin sotaa paossa oleva.
Suomalaiset, jotka lähtivät aikoinaan Amerikkaan ja myöhemmin Ruotsiin olivat myös elintasopakolaisia, vaikka ei heitä sillä nimellä kutsuta, sillä se nimihän on haukkumanimi. Nyt sitten joku sanoo eron olevan siinä, että suomalaiset lähtivät tekemään työtä, toisin kuin tämän päivän turvapaikanhakijat. Sikäli kun Suomeen tulee elintasopakolaisia (en ota kantaa siihen, tuleeko niitä paljon, vähän, ei ollenkaan) ovat he varmasti myös valmiita tekemään työtä, mikäli heille sellaisia tarjottaisiin. Se että sata vuotta sitten metsätöitä tehtiin käsipelillä, ja sikäli töitä riitti, ei muuta sitä, että suomalaiset eivät lähteneet Amerikkaan sotaa, vainoa, eivätkä edes nälänhätää pakoon, vaan leveämmän leivän toivossa. Sama pätee Ruotsiin muuttoon.
Toisaalta, sotaa paossa on köyhiä ja rikkaita, ja kaikkia siltä väliltä. Tänne tulevalla vain sotaa paossa olevalla voi olla ammatillinen pätevyys tai akateeminen tutkinto. Sellaisella ihmisellä on tämän vuoksi paremmat mahdollisuudet integroitua kuin luku- ja kirjoitustaidottomalla oikeasti köyhällä. Kummat sitten ovat parempia pakolaisia, vain sotaa paossa olevat vai köyhyttä tai jotain muuta syytä paossa olevat? Mitä sillä on väliä! Minun mielestäni kaikilla, jotka ovat pitkän ja vaarallisen matkan tehneet, on ollut kova ja ihan aito tarve päästä pois sieltä missä olivat. Varmaan monilla on epärealistisen kauniita unelmia paremmasta elämästä kaukaisessa maassa, mutta epärealistiset unelmat ihmiselle suotakoon. Lähdön syyt ovat moninaiset. Siellä missä on sotaa on usein myös autoritäärinen hallinto, vainoa ja köyhyyttä, jota sota entisestään pahentaa. Tulevaisuudessa myös ympäristöongelmat voivat olla entistä enemmän lähdön syynä. Miksi meidän edes pitää yrittää jakaa siirtolaisia oikeisiin ja vääriin?
Neuvostoliiton aikana lännessä pidettiin kovin pahana sitä, että itäblokissa rakennettiin muureja ja valvottiin kovinkin keinoin ihmisten liikkumista. Silloin se oli ihmisoikeusloukkaus. Nyt se on joidenkin mielestä hyvää politiikkaa. Me olemme luoneet maailman, jossa raha, raaka-aineet, tavarat ja informaatio kulkevat hetkessä ympäri maailman. Ei mitään rajoitteita. Monet meistä länsimaalaisista ovat hyötyneet siitä, ainakin materiaalisen hyvinvoinin osalta. Ihmisille me kuitenkin ollaan rakentamassa muureja, kun se olisi niin väärin, jos ihan ihmisetkin pääsisivät rajojen yli liikkumaan.
Näin kohtuuttomana sen, että kun kaiken omaisuutensa myynyt ihminen lähtee pitkälle matkalle toivonaan parempi elämä jossain muualla, hänet viimein käännyttetään takaisin kotimaahansa. Mihin oloihin hän sinne palaa, vaikka sotaa ei sitten siellä olisikaan? Yle kertoi tarinan gambialaisesta, joka kulki 5000 km läpi Saharan Libyaan. Hän työskenteli siellä kaksi vuotta saadakseen rahat Välimeren ylitykseen. Salakuljettaja sai rahansa ja venematka alkoi. Sitten Tunisian rannikkovartiosto otti veneen haltuunsa ja lähetti hänet takaisin kotimaahansa. Näen sen kohtuuttomana, eikä sitä kohtuuttomuutta vähennä se, että Gambiassa ei ole sotaa.
Pakolaistilanteeseen, kuten yleensä kaikkiin muihinkin poliittisiin ongelmiin pyritään aina löytämään jokin täsmä ratkaisu, katsotaan vain sitä itse ongelmaa, eikä nähdä sivuille. Pahimmillaan paikataan jokin ongelmakohta luoden samalla uusia ongelmia muualle. Tästä näköalattomuudesta syntyy pakolaistilanteeseen sen kaltaisia ratkaisuja kuten rajojen sulkeminen – ettei ne vaan pääse tänne. Ja näin on ongelma ratkaistu. Mielestäni useat ongelmat ovat sen luonteisia, että hyvä ratkaisu löytyy vasta, kun järjestellään koko pakkaa uuteen uskoon. On vaikea liikuttaa vain yhtä palikkaa liikuttamatta muita palikoita. Sen sijaan, että syytämme pakolaisia milloin mistäkin, voisimme yhdessä miettiä keinoja, joilla siirtolaiset kotoutetaan mahdollisimman hyvin ja samalla turvataan hyvinvointivaltio. (Nyt kun sanon, että meidän tulisi miettiä, niin krooniset väärinymmärtäjät ja mielensäpahoittajat tulkitsevat sen tietysti niin, että kysymys on itse-inhosta ja suomalaisten syyllistämisestä.)
Mitä ehdotan tehtäväksi?
Suhtaudun varauksellisen suopeasti perussuomalaisten ajatukseen turvapaikanhakijoiden sosiaalitukien leikkauksesta. Se ehdotus sai julkisuudessa kylmää kyytiä, ja itseänikin se hiukan tökkii vastaan, mutta jos tukien leikkaus vähentää rasismia ja nuivaa suhtautumista, niin se voisi olla hyvä kompromissi. No, sitten on sanottu, että sillä tavalla luotaisiin kahden kerroksen väkeä ja se ei sovi meidän hyvinvointivaltioon. Mutta mehän olemme jo kahden kerroksen väkeä. On näennäistä tasa-arvoa pitää pakkokeinoin ulkona meidän tasa-arvokuplastamme ne, joille emme samaa tasa-arvoa halua tarjota.
Vasemmistossa on hiukan sellaista ajattelua, että tasa-arvo mitataan sillä, kun Matti, Maija ja Ahmed saavat samassa tilanteessa saman rahasumman. Itse vääntäisin tasa-arvoa enemmän siihen suuntaan, että jos kykenemme ottamaan siirtolaisia vastaan jakamatta heitä oikeisiin ja vääriin, tarjoamme heille osallisuutta meidän maailmastamme ja suhtaudumme heihin kuten parhaimmillaan ihminen voi ihmiseen suhtautua, on se paljon radikaalimpi, oikeudenmukaisempi ja vasemmistolaisempi saavutus kuin pelkkä rahan jakaminen tasan. Ihmiset, jotka tulevat köyhemmistä oloista tai sotaa pakoon luultavasti tyytyvät vähempään, sellaiseen mikä meille yltäkylläisyyteen tottuneille näyttää aivan mitättömältä. Sosiaalitukien jonkinasteinen leikkaus voisi siis toimia kompromissina.
Varmaankin perussuomalaiset itse perustelevat tämän ehdotuksensa ihan eri tavalla kuin minä. Luultavasti heidän ajatuksensa kulkee jotakuinkin näin: Jos ei niitä piruja saada pysymään täältä pois, niin otetaan ainakin tukia pois niin paljon kuin mahdollista. Itse näen tavoitteena ihmisten vapaamman liikkuvuuden ja oikeuden asettua maahan asumaan riippumatta siitä, mikä heidät ajaa liikkumaan.
Toinen keino kotouttamiseen voisi olla matalapalkka alojen hyväksyminen osaksi yhteiskuntaamme. Tämä ehdotus – tai pikemminkin keskustelun avaus – on itselleni vielä enemmän vastaan tökkivä kuin edellinen, mutta siitä huolimatta sitä ehkä kannattaisi miettiä. Ehkä meidän tulisi arvioida hyvinvointivaltio ihan uudella tavalla ja lähteä hakemaan globaalia oikeudenmukaisuutta. Jos me pystymme tarjoamaan siirtolaisille vaikka pienipalkkaisenkin ei-harmaan työn ja he siihen tyytyväisiä ovat, niin eikö se olisi askel kohti globaalia oikeudenmukaisuutta? Työ auttaa heitä sopeutumaan, ja perussuomalaisetkin ovat aina sanoneet, ettei heillä ole mitään työtätekeviä siirtolaisia vastaan. Halpa työvoima laskee myös kuluttajahintoja, mikä taas osaltaan kompensoi muiden väheneviä töitä. Tämä ei ole loppuun mietitty ehdotus, vaan ajatus, jota voisi pohtia ja josta voisi jotain rakentavaa syntyä.
Kolmas ehdotus on tasapuolisempi. Meidän tulisi vähentää työaikaa ja jakaa työtä. Näin tulisi tehdä vaikka minkäänlaista pakolaiskriisiä ei olisikaan, ihan jo omien työttömien ja ylikuluttamisen vuoksi, mutta pakolaiskriisi vielä alleviivaa työn jakamisen tarpeellisuutta. Joku voi sanoa, ettei meillä riitä kaikille tulijoille työtä, mutta kun tässä on viime aikoina kovasti talkoista puhuttu – vaikkakin ihan eri merkityksessä – niin mietitäänpä näin: Onko parempi, että talkoissa on mahdollisimman vähän porukkaa, jotta kaikille riittää maksimaalisesti työtä, vai onko parempi, että talkoissa on mahdollisimman paljon porukkaa, jotta saadaan aikaan mahdollisimman paljon, mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman pienellä vaivalla? Jos hyvinvointivaltiota ajateltaisiin oikeasti talkoina, ei tänne tulevat ihmiset olisi mikään rasite, eikä kenenkään tarvitsisi tivata, että kuinka paljon vielä voidaan niitä tänne ottaa ennen kuin selkä katkeaa. Yhteiskunnallinen hyvinvointi ei ole jokin aarrearkun sisältö, jota hakijoille jaetaan kunnes se loppuu, vaan hyvinvointi tulee siitä, miten asiat järjestämme.
Neljäs ehdotus on laillisten maahantuloreittien avaaminen, esimerkiksi korkeammat pakolaiskiintiöt ja humanitäärinen viisumi. Humanitäärisin perustein annettujen oleskelulupien syitä tulisi laajentaa. Kun teemme matkasta Eurooppaan vähemmän vaarallisen, tulee tänne enemmän naisia, lapsia ja perheitä, joihin taas suhtaudutaan suopeammin kuin yksinäisiin miehiin. Tämä auttaa molemmin puolista sopeutumista.
Joku voi tietysti sanoa, että ei meillä ole mitään velvollisuutta muita auttaa, jokainen auttakoon itseään. Sääli on sairautta. Kyllä meillä on oikeus poimia kirsikat globalisaation-kakun päältä, jos me siihen kykenemme. Tässä on kuitenkin mielestäni kyse vasemmistolaisen ja oikeistolaisen ihmiskäsityksen erosta, ja siitä kirjoitan toisella kertaa.