Suomalaiset poliitikot ovat nyt huomionkipeydessään ja paskantärkeyttään keksineet, että heitä vakoillaan, koska puhelimesta kuuluu outoa ääntä. Ehei pojat, ei se niin toimi, vakoilu tapahtuu salassa, ei siitä mitään ääntä kuulu.
Omaan elämääni kuuluu momentum, jolloin olen tuntenut vakoilijan ja aika hyvinkin. Hän oli kutsumanimeltään uncle Paul, oikeasti Paul Peter Suni s. Pauli Pekka Suni 1.4.1922.
1970-luvun puolivälissä olin Askossa sisutusmyyjänä juuri armeijasta päässeenä. Olin ehtinyt olla siellä vajaa kaksi vuotta, kun isäni kysyi, tunnetko serkkuni Paulin. Sanoin, että olen kuullut hänestä, mutta en tunne. Tapasin hänet eilen Tornin American Barissa ja hän kysyi, sattuisiko minulla olemaan sopivan ikäistä poikaa hänelle myyntimieheksi kansainvälisen kuljetusliikkeen lentorahtiosastolle, kertoi isäni.
Hän oli vastannut serkulleen, että saattaisi minulla ollakin ja näin minulle tarjottiin työtä, joka osoittautui minun alakseni.
Paul oli ollut Suomessa n. vuodesta 1950 johtamassa lentoyhtiö Pan Amin toimistoa. Siihen tehtävään hän oli tullut, koska oli karkotettu Neuvostoliitosta palveltuaan Yhdysvaltain suurlähetystössä kolmantena lähetystösihteerinä. Hänet karkotettiin epäiltynä vakoilusta.
Uncle Paul oli ajautunut Yhdysvaltoihin kahden nuoremman sisaruksensa kanssa v. 1933 adoptioon äitinsä siskon Sonjan perheeseen, koska lasten vanhemmat olivat kuolleet ja tädin perheessä oli vain yksi poika, joten Sonja ja tämän mies olivat valmiit kasvattamaan kolme orpoa suomalaista sukulaislasta. Näin heistä tuli Yhdysvaltain kansalaisia ja suomi unohtui. Jo pelkkä matka Amerikkaan oli valtava mediasirkus 1930-luvulla ja mm. The New York Times oli heitä vastassa satamassa ja kirjoitti heistä koko sivun jutun. Olen nähnyt lehtileikkeen.
Koska hän oli amerikkalainen, hän saavutti Suomessa kovasti mainetta kylmän sodan aikana ja pian hän oli varsinainen seurapiirihai naituaan vielä vuoden 1952 missikisojen perintöprinsessan Anneli Wallinin, josta tuli myöhemmin tunnettu tekstiilisuunnittelija Nana Suni.
Uncle Paul ehti olla Pan Amin palveluksessa yhdeksäntoista vuotta, mutta sai potkut ilmeisen alkoholiongelmansa takia ja palasi muutamaksi vuodeksi USA:n Liittovaltion palvelukseen, mutta ei viihtynyt New Yorkissa ja ajautui takaisin Suomeen joskus 1970-luvun alussa. Vaikka hän oli viettänyt Suomessa niin monta vuotta, ei hän koskaan oppinut kieltä kunnolla, koska kaikki tahtoivat puhua hänen kanssaan englantia ja niin tein minäkin.
Amerikkalaisena hän oli patriootti ja republikaanien kannattaja. Kerran muistan joutuneeni riitaan hänen kanssaan, koska pilkkasin Ronald Reagania. Hän raivostui ja sanoi: my son, You are talking about the president of The United States! No, hän ei ollut pitkävihainen ja pian nauroimme koko jutulle.
Paul oli valtavan puhelias ja aika usein pienessä humalassa jopa töissä, joka ei siihen aikaan ollut kovin harvinaista kuljetusalalla, jossa edustaminen oli lähes jokapäiväistä ja osa työkuvaa. Näin hän tuli joskus puhuneeksi menneisyydestään ja työstään ”in the company” ja tällä hän ei tarkoittanut Pan Amia vaan CIA:ta ja sen hän myönsi minulle avoimesti. Saatoin joskus epäille, mutta hän näytti minulle eläkeshekkinsä, joista yksi oli sotaveteraanieläke, yksi liittovaltion ja yksi CIA:n eläke.
Me teimme läheistä yhteistyötä eräiden itä-eurooppalaisten lentoyhtiöiden kanssa, joka oli Paulin ovela veto lukkoon lyötyjen IATA:n lentorahtihintojen kiertämiseksi. Siinä käytettiin nk. kick back-systeemiä, jonka hän oli keksinyt. Me pystyimme myymään lentorahtipalveluja muita halvemmalla ja kiinni jäädessämme meidän yrityksemme olisi erotettu IATA:n jäsenyydestä. Kukaan ei kuitenkaan pysytyt mitään todistamaan, joten emme kärähtäneet.
Tässä kohtaa astuu kuvaan uncle Paulin menneisyys agenttina. Vaikka hänellä oli vakava alkoholiongelma, mikään ei koskaan unohtunut, koska hän teki aina muistiinpanoja kaikissa neuvotteluissa ja siirsi ne sitten eräänlaiseen kortistoon toimistossamme. Hän selitti minulle, että ”in the company”, meillä oli kahdenlaisia kortistoja, yksi henkilötietoja varten ja toinen tapaamisten sisältöä varten. Kaikki dokumentoitiin ja kaikki, mitä oli puhuttu oli pääpiirteittään tallessa.
Kun meidän piti käydä Itä-Berliinissä tai Varsovassa, hän lähetti minut sinne aina, koska ei olisi saanut viisumia kompaankaan maahan. Minulle se sopi erittäin hyvin, sillä siellä opin myös muutamia hyödyllisiä asioita kuten sen, että minulle lentokentälle lähetetty ”limousiini” ei ollut lehtoyhtiön palvelus minulle, vaan minun kuljettajani oli Stasin mies. Varsovassa sain liikkua paljon vapaammin ja LOT-lentoyhtiön miehiä en oikein uskonut vakoilijoiksi, sillä he olivat avoimen länsimielisiä, mikä näkyi mm. siten, että loppuvuoden 1981 kuohunnassa, minut esitetiin kaikille Solidarnosc-liikkeen Varsovan johtajille suomalaisena ystävänä.
Kerran istuessamme iltaa INTERFLUGIN Helsingin henkilökunnan kanssa, Paul sanoi doctor Bergerille, lentoyhtiön johtajalle, että minä tiedän sinun tekevän työtä Stasille ja sinä tiedät, että minä olen tehnyt työtä ”in the company”, mutta ei se estä meitä tekemästä yhteistyötä. Doc. Berger ei tietenkään sanonut mitään, mutta hymyn kare hänen suupielessään oli paljon puhuva.
Kuuden vuoden yhteistyön jälkeen uncle Paul muutti takaisin Yhdysvaltoihin ja jäi eläkkeelle lopullisesti. Myöhemmin, vuonna 1989, minulla oli tilaisuus käydä työmatkani ohessa USA:ssa häntä tapaamassa Floridassa Orlandossa, jossa hän oli lapsuutensa viettänyt ja aikuiseksi kasvanut. Hän oli niin iloinen tavatessamme, että liikuttui silmin nähden. Hän sanoi minulla, että olin hänelle yhtä tärkeä kuin hänen omat lapsensa Nanan kanssa. Siellä hän halusi todistaa kantakapakkansa jengille, että oli suomalaissyntyinen puhumalla minulle suomea. Lähtiessäni Orlandosta hän antoi minulle joukko-osastonsa klubitakin muistoksi sanoen, että vie se Suomeen, sillä siten viet mukanasi sydämeni sinne, minne se kuuluu.