Olen ollut Nepalissa nyt viisi päivää, Asmitan, Demo Finland ry:n, Odhikarin ja MaMa:n järjestämässä koulutuksessa ”Youth creating solutions for meaningful participation”, jossa teemana on ”Women in Decision making”. Osallistujia on neljästä maasta: Suomesta, Sloveniasta, Bangladeshista ja Nepalista, yhteensä reilu parikymmentä naista. Koulutuksessa on tähän asti tuotu esille etenkin naisten hyvin hankalaa tilannetta Bangladeshissa ja haastavaa ympäristöä Nepalissa. Suomen maine täällä on tosi hyvissä kantimissa, muut osallistujat katsovat Suomea malliesimerkkinä siitä, miten naiset ovat mukana yhteiskunnassa.
Bangladeshissa tilanne on ehdottomasti huonoin. Tytöt usein pakkonaitetaan n. 13 – 16 -vuotiaina itseään vanhemmille miehille ja he saavat lapsia lapsina. He kokevat runsaasti erilaista väkivaltaa, raiskauksia, happohyökkäyksiä ja alistavaa kohtelua. Heidän miehet voivat pahoinpidellä ja jopa tappaa heidät, jos he eivät saa tytön perheeltä kunnollisia myötäjäisiä. Ihmisoikeusjärjestö Odhikarin tilanne maassa on erittäin vaikea. Hallitus vakoilee ja kuulustelee järjestön vapaaehtoistoimijoita ja onpa heitä vain kadonnutkin. Kukaan ei tiedä, missä kadonneet ovat ja mitä heille on tapahtunut. Maassa ei ole minkäänlaista demokratiaa.
Nepalissa tilanne on hieman parempi. Täälläkin tosin naisilla on vähän sananvaltaa perheen asioihin, vanhemmat päättävät tyttärensä puolesta tämän puolison ja naimisiin mennään n. 20 – 24 -vuotiaina. Politiikassa naisia on mukana ja Nepalin perustuslakiparlamentissa on kovin naisedustus koko Aasiassa. Naiset eivät kuitenkaan pääse ”perustasolta” eteenpäin ja usein he eivät pääse varsinaiseen päätösentekoon mukaan, vaikka ovat edustettuina. Nepalin uusi perustuslaki ei edelleenkään anna kansalaisuutta naisen lapselle, jos isä on toisesta maasta. Paljon tasa-arvoa koskevia lakeja on tehty ja kansainvälisiä sopimuksia kirjoitettu, mutta ne eivät toteudu lainkaan käytännössä.
On ilo ja kunnia kuunnella näiden bangladeshilaisten ja nepalilaisten naisten rohkeaa taistelua siitä, että he saisivat äänensä kuuluviin, heidän asema parantuisi ja tasa-arvo alkaisi toteutumaan paremmin. Miehet vähättelevät heidän mielipiteitään, alistavat, haukkuvat, nollaavat, eivätkä usko, että naisilla olisi mitään järkevää sanottavaa. Tämä on äärimmäisen surullista.
Suomessa meillä on täsmälleen sama tilanne. Mielipiteet haukutaan täysin lyttyyn, nollataan, uhkaillaan, pidetään vähempiarvoisina. Nämä henkilöt, jotka pitävät omaa mielipidettään täysin oikeana ja toisen vääränä, he eivät ole miehiä Bangladeshissa, jotka alistavat naisiaan. He ovat heitä, ketkä eivät salli minkäänlaista maahanmuuttopoliittista keskustelua Suomessa, eivätkä hyväksy sitä, että on olemassa mielipiteitä, joiden mielestä Suomen pitäisi tiukentaa maahanmuuttopolitiikkaansa. Nämä ”suvaitsevaiset” ovat niitä, jotka syyllistyvät raiskauksiin ja happohyökkäyksiin. Mutta mikä pahinta, Suomessa ei ole ihmisoikeusjärjestö Odhikaria tai naisverkosto Asmitaa puolustamassa ja raportoimassa siitä, miten maahanmuuttokriittisiä kohdellaan.
Tämä todellakin aiheuttaa turhautumista, suuttumusta, voimattomuutta ja surullisuutta meissä, ketkä haluavat tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa ja asiallista keskustelua. Voimme sortua ylilyönteihin. Niin nämäkin naiset ovat erittäin turhautuneita ja vihaisia. Heidän ääni ei kuulu. Meidän ääni ei kuulu. Demokratiassa on erityisen tärkeää, että jokaisen ääni kuuluu ja jokainen otetaan vakavasti. Demokratia Suomessa on kuolemassa, ellemme toimi pian. Seuraavaksi se ei ole maahanmuuttokriittinen mielipide, jota haukutaan. Se voi olla jotain todella paljon vakavampaa.