Suomessa keskustellaan yllättävän vähän siitä, että onko oikein, että demokraattisessa yhteiskunnassa päättäjäksi pääseminen vaatii kohtuullisen paljon rahaa. Vaalirahakohuissa huomiota on kiinnitetty lähinnä siihen syntyykö riippuvuuksia lahjoittajan ja lahjoituksen vastaanottajan välille. Mikä on erittäin relevantti kysymys. Samaan aikaan olisi kuitenkin syytä pohtia myös muita vaalijärjestelmäämme sisältyviä isoja ongelmia.
Työhöni kuuluu vaalikampanjoiden organisointi ja siksikin tämä aihepiiri kiehtoo. 2000-luvun alussa, kun aloitin vaalien parissa ahertamisen ei eletty vielä nettiaikakautta. Pienellä budjetilla kampanjoivat ehdokkaat keskittyivät lähinnä mielipidekirjoitteluun sanomalehdissä. Tosissaan läpi pyrkivät ostivat varsin kallista mainostilaa lehdistä, radiosta ja televisiosta. Median digitalisoituminen on tuonut toivoa pienten budjettien kampanjoihin. Suurta yhteisymmärrystä siitä, että järjestelmää tulisi kehittää sellaiseksi, että puolueiden ja ehdokkaiden lähtökohdat vaaleissa olisivat yhdenvertaisemmat en sen sijaan ole nähnyt. Vaikeahan on muuttaa järjestelmää, josta hyötyvät ne jotka päättävät.
Poliittiset urat ovat usein pitkiä, joten vaalirahoituslainsäädännön tiukennuksesta huolimatta heijastusvaikutuksia on oletettavasti vieläkin nähtävissä. Eikä voittavia kampanjoita vieläkään pikkurahalla tehdä. Nyt rahan jäljet ovat kuitenkin paremmin näkyvissä. Jos siis välitämme siitä millä summilla valtaan pyritään ja päästään.
Rahalla ostetaan vaalikampanjassa näkyvyyttä. Persoonien lisäksi näkyvyyttä haetaan ajatuksille, toisin sanoen vaalilupauksille. Lailla on vaikeaa rajoittaa loistavan tulevaisuuden lupaamista vaalimainonnassa. On enemmänkin omantunnon kysymyksiä, miten pitkälle lupauksissa ollaan valmiita menemään.
