Iltalehti kertoi tapahtumasta, jossa teemana oli vaatimus syntien tunnustamisesta "Lucas Leonard, 19, julistettiin maanantai-iltana kuolleeksi. Hänen veljensä Christopher Leonard oli keskiviikkona paikallista aikaa kriittisessä tilassa. Molempia veljeksiä rangaistiin fyysisesti useiden tuntien ajan sen toivossa, että he tunnustaisivat aiempia syntejään ja pyytäisivät anteeksiantoa." ... "kirkko oli järjestänyt sunnuntai-iltana "neuvontatilaisuuden", joka muuttui väkivaltaiseksi. Lucas Leonard toimitettiin maanantaiaamuna sairaalaan, kun seurakunnan jäsenet huomasivat, ettei hän enää hengittänyt." Lisäpidätyksiä odotetaan. Ja tilanne huomioiden olisi ironista jos osallistujat eivät avoimesti tunnustaisi poliisille.
Tarina on luonnollisesti poikkeuksellinen. Ja se muistuttaa siitä, miten asiat ovat itse asiassa luterilaisuudessa melkoisen hyvin. Luterilaisille sanasta "rippi" tulee todennäköisesti enemmänkin mieleen leiri jossa poltettiin tupakkaa ja "leikittiin kevyesti" vastakkaisen sukupuolen kanssa. Ja jonka päätteeksi sukulaiset antoivat rahaa ja lahjoja. (Kaikki erinomaisia syitä kuulua kirkkoon iässä jossa ei ole tuloja kirkollisverotettavaksi.) Mutta monelle rippi tuo mieleen pahojen tekosten tunnustamisen ja kertomisen papille.
Itselleni rippi tässä tunnustusmielessä on vieras. Toki olen ollut hieman siinä hengessä mielessä että saatan joskus ilmestyä kirkkoon ja tunnustaa harrastaneeni kiivasta seksiä jonkun tuntemattoman kanssa. Ja jos pappi kysyy että milloin olen viimeksi käynyt kirkossa kun hän ei minua tunne, niin voisin kertoa että olen uskonnoton. Ja kun hän kysyisi että miksi haluaisin sitten rippiä, niin kertoisin että tuollaisilla asioilla minä nyt haluan rehennellä aivan kaikille mahdollisille. Kuitenkin tässä ajattelin ottaa siihen kantaa. Vakavammalla otteella.
Vakavalla otteella, jonka helpoin kuvaustapa on että rippi on siitä jännittävä että se tekee uskonnosta hieman kuin Mustanaamion. Mustanaamiolla on tunnetusti kaksi sormusta. Toisessa on hyvä merkki. Ja toisessa on paha merkki. Mustanaamio tinttaa pahaa merkkiä kiinni rikoksentekijöihin. Ja tämän tiedostamisen jälkeen ei välttämättä enää haluakaan saada Mustanaamion hyvää merkkiä. Jos helvetilläpelottelu on uskonnon "paha sormus", on rippi se "hyvä sormus".
Teologisessa mielessä luterilaisuudessa ei ole samanlaista tunnustusperiaatetta kuin katolisuudessa. Siinä on korostettu enemmän sitä että syntien tunnustus on yksilön ja Jumalan välinen asia. Pastorit voivat auttaa prosessissa mutta se ei ole välttämätöntä. Katolisuus on astetta vaativampi. Mutta siinäkin syntejä tunnustetaan privaatisti. Ja papilla on vaikenemisvelvollisuuksia (josta on hyötyä tavallisissa pienissä pahanteoissa, mutta jotka voivat olla eettisesti haasteellisempia vakavammissa rikoksissa kuten murhissa tai pedofiliassa).
Kuitenkin on vielä yksi askel joka on yllättävän yleinen. Nimittäin julkinen syntien tunnustus. Ja alkuun laittamani uutinen onkin leimallisesti tätä. Olen toki itsekin lapsena törmännyt siihen. Vanhempani eivät olleet helluntailaisia, mutta naapurimme oli. Ja tätä kautta kävimme tarjotulla leirillä muutaman kerran. Niissä oli tavallisesti yhtenä päivänä iltatilaisuus, josta pääsi nukkumaan julkisen synnintunnustamisrituaalin kautta. Tässä karismaatikko kuvasi jonkin synnin ja sitten jos koki että oli syyllistynyt siihen - tai jos halusi nukkumaan - niin piti astua eteen. Ja sitten kaikki julkisesti rukoilivat tämän puolesta. Osa kävi monta kertaa. Mutta jopa "liikkeen ulkopuolinen" kävi vähintään kerran. On selvää, että tässä ei ole enää kyse oikeastaan samanlaisesta asiasta kuin luterilaisen tai katolisen synnintunnustuksen kohdalla.
Privaatti vs. julkinen
Olen tavannut korostaa sitä, että monessa mielessä erilainen psykohöpötys on monin paikoin kaapannut roolin joka on ennen kuulunut uskonnoille. Tässä mielessä "psykiatrit ovat uusia pappeja". Ja "kyökkipsykologit ovat uusia karismaattisia myrrysmiehiä". Muutos on toki osittain siitä kiinnostava että kenties uskonto on lähestynyt terapiaa. Saarnojen raaka syntipenkki on vaihdettu nöyrää kansalaista ja kirkon palveluksia käyttävää jäsentä ylistävään armoistuimeen. Syyllistämisellä ei enää saada valtaa, koska valta on nykymaailmassa uhreilla. Ja näin syyllistävä ja moralisoiva toiminta ajaa ihmisiä vallan ulottumattomiin. Mikä voi aikaansaada katkeruutta piispoille ja muille keskituloisille. Tämä prosessi ja historia ei käytännöllisessä mielessä varmasti merkitse paljoakaan. (Osa toki roikkuu menneisyydessä, etenkin sellaisessa jota ei ole itse kokenut.) Tärkeää on, että vanha "synti joka vaatii armoa" on nykyään lähinnä "hyvää itsetuntoa" ja "onnellisuutta". Ollaan niin armeliaita että ei oikein kehdata puhua että armeliaita mihin. Ja kun saadaan anteeksi niin unohdetaan että mistä pitäisi pyytää anteeksi. Osa näkee tämän kirkon turmeluksena. Mutta minua kiinnostaa tässä kontekstissa lähinnä prosessin "terapiankaltaisuus".
Julkista omien asioiden ruotimista pidetään terapeuttisena. Käytän vertausta usein lähinnä pejoratiivisessa mielessä - ja rehellisyyden nimissä ajan sillä jonkinlaista vastahankaisuutta omista asioista puhumisen pakkoa vastaan, enemmän psykohöpinää kuin uskovaisia vastaan. Kuitenkin vertaus voi tässä olla asiallinen ja jopa kohtelias. Ei ole sattumaa että katolisilla papeilla ja psykiatreilla on kahdenkeskiset "tunnustustilaisuudet" joissa kuuntelijaosapuolta on itse asiassa kahlittu hyvin tiukasti. Asioista ei saa puhua. Kaiken pitää olla luottamuksellista. Joka yleensä ottaen tarkoittaa sitä että ulkopuoliset eivät saa kuulla niistä.
Julkisissa ripittäytymisissä tämä henki puuttuu. Ja niiden kohdalla usein realisoituukin erilaisia riskejä. Kulteissa tunnustukset ovat keinoja hankkia tietoja. Joita voidaan käyttää ihmisen hallitsemiseen. Toisaalta on syytä huomata että pakotettu tunnustaminenkin voi olla ongelmallista. Siksi en katso täysin hyvällä että esimerkiksi Jehovan Todistajien "Vartiotorni" -julkaisu kirjoittaa aiheesta niin että syntien tunnustus nähdään vapauttavana. Jutun rakenne on hyvin klassista JT:kirjoittamista. Ensin asetetaan vaihtoehtoja "Esimerkiksi kanadalaisessa National Post -lehdessä eräs henkilö myöntää, että vaikka on vaikeaa kertoa toiselle omasta väärinteostaan, niin ”siinä, että joku kuuntelee, rukoilee kanssasi ja sanoo, mitä sinun pitää tehdä, on jotain äärimmäisen vapauttavaa”. Eräässä uskonnollisessa kirjassa sitä vastoin lainataan miestä, joka sanoi: ”Rippi on kirkon lamauttavimpia rituaaleja. Se tekee ihmisistä neuroottisia.”" ja sitten selitetään että on vain yksi oikea kanta. "Laissa, jonka Jumala antoi Israelin kansalle, neuvottiin yksityiskohtaisesti, mitä piti tehdä, kun oli syyllistynyt syntiin. Esimerkiksi kun joku teki syntiä lähimmäistään vastaan tai rikkoi Jumalan lakia, hänen piti tunnustaa erheensä Leevin heimoon kuuluvalle virkaanasetetulle papille" ... "Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla Jumala vaati edelleen syntien tunnustamista kristilliseen seurakuntaan kuuluvilta. Jeesuksen velipuoli Jaakob – yksi Jerusalemin seurakunnan vastuullisista miehistä – kehotti kristittyjä tovereitaan: ”Tunnustakaa – avoimesti syntinne toisillenne ja rukoilkaa toistenne puolesta, jotta paranisitte.”"
Tässä mielenkiintoista on, että anteeksianto ja tunnustaminen nähdään paitsi terapoivana, helpottavana ja hyvänä. Niin tämä rinnastetaan yksi yhteen julkisen tunnutamisen kanssa. Ikään kuin ilman maallisia uskontovereita tunnustusta ei voitaisi tehdä. Tämänlaiset vihjaavat siihen että kenties tässä ei olekaan kysymys Jumalasta ja hänen armostaan, vaan niistä uskonveljistä. Tämä taas tarjoaa paljon tilaa "tiedustelulle" jota taas voidaan käyttää uskonveljien hallintaan, rankaisuun. Ja tarvittaessa - esimerkiksi apostasiatapauksissa - mustamaalaamiseen. Moni temppu on mahdollista. Ja vaikka uskonto itse olisikin hyvä ja Jumalan opit kieltäisivät ihmisten kiusaamisen, niin nähdäkseni uskontoverit ovat kuitenkin ihmisiä. Ja heille syntisyys, kuten ihmisten kiusaaminen, tulee helposti aivan luonnostaan. Julkisen ripittäytymisen ongelma ei ole se luottaakko Jumalaan, vaan luottaako näihin ihmisiin. Ja jos luottamus jälkimmäiseen rinnastetaan kovin vahvasti yhteen luottamukseen ensimmäiseen, niin herää kysymys siitä että mikä olikaan se voima jota tässä uskonjärjestelmässä oikein palvotaankaan.
0