Meikäläinen valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi muutama vuosi sitten. Kokemukset gradun pakertamisesta eivät mairittele suomalaista korkeakoulujärjestelmää.
Sain tutkimukselleni kaksi ohjaajaa, joista toisen tapasin kasvotusten tasan yhden kerran. Pääohjaajani sentään yritti parhaansa, mutta eipä hänelläkään minulle liiemmälti aikaa ollut. Lähinnä suhteemme oli sähköpostitennistä, jossa minä syöttövuorollani tykitin pahan oloni sähköpostin lähetä-nappia painamalla ja professori sitten parhaansa mukaan yritti palauttaa pallon takaisin meikäläiselle.
Puolitoista vuotta siinä meni uppohangessa minisuksilla hiihdellessä. Hektisimmän gradupakerruksen aikana, kun puskin tekstiä tuttavani työpaikan kellarikerroksen hylätyssä neuvotteluhuoneessa 10 tuntia päivässä ilman tietoakaan tuloista, mietin itsekseni, että onko tässä mitään järkeä? Ei siinä ollut.
Suomessa käytetään vuosittain rapiat 25 miljoonaa työtuntia sellaisten opinnäytetöiden ja gradujen tekemiseen, joiden tekeminen ei tekijäänsä palkitse. Meillä yliopistossa kansanviisaus tiesi kertoa, että sinun gradusi lukee neljä ihmistä: isäsi, äitisi ja työnohjaajasi. Yritäpä siinä sitten motivoida itseäsi tekemään uraauurtaavaa tutkimusta jostakin maailmaa mullistavasta tutkimusaiheesta. Onko siis ihmekään, että korkeakouluopiskelijoista pieni vähemmistö valmistuu ajallaan?
Niistäkin, jotka valmistuvat ajallaan, suurin osa kopioi tutkimusaiheensa jostakin laitoskirjaston hyllystä löytyneestä 15 vuotta vanhasta tutkimuksesta, jota sopivasti muuttelemalla ja uudelleen kirjoittamalla saa kiitokseksi maisterinpaperit. Tämäkö on se akateemisen koulutuksen huipennus, kun opiskelija osoittaa kykenevänsä itsenäiseen kriittiseen tutkimustyöhön? Jos autokoulu päättyisi samankaltaiseen ajotaitonäytteeseen, niin kauppamatka lähikauppaan ilman kolaria olisi suoritus, jota sietäisi somehehkuttaa.
Kysynpä siis vielä kerran. Onko tässä mitään järkeä?