Opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen haluaa yliopistoihin laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Nämä ovat varmasti oikeita tavoitteita, mutta mitä ne yliopistojen kohdalla tarkoittavat käytännössä? Opetus- ja kulttuuriministeriön tulkintoja tälle ovat mm. valmistuvien tohtoreiden määrä ja opiskeluaikojen pituus. Nämä vaikuttavat yliopistojen saamaan rahoitukseen. Tohtorintutkinnoissa määrien lisääminen ei varmasti paranna väitöskirjojen laatua. Vaatimus opiskeluaikojen lyhentämisestä on johtamassa puolestaan siihen, että kursseista pitää päästää mahdollisimman helpolla läpi, mikä on hoidettavissa sillä, että kurssit ja niiden suoritusvaatimukset ovat riittävän helppoja. Tieteellisten julkaisujen määrä on ihan asiallinen uusi vaatimus ja rahoituskriteeri.
Eduskunnan säätämän yliopistolain 2. pykälä määrittelee hienosti yliopistojen tehtävät: Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
Jos vapaalle tutkimukselle, tieteelliselle sivistykselle ja ylimmälle opetukselle annettaisiin sille kuuluva arvo, Suomessa olisi varmasti enemmän sivistyneitä akateemisia ja ehkä emme olisi sellaisessa suossa kuin nyt olemme. Suuri mysteeri on, että jos meillä on maailman parhaaksi väitetty koulutusjärjestelmä, miten olemme näin apaattisessa tilanteessa? Osavastaus on varmasti se, että koulutuksen ja tieteellisen sivistyksen edistäminen on jäänyt maailman huipulle pyrkimisen ja epämääräisten kehitysprojektien jalkoihin. Opetuksen arvostus on ainakin joissakin yliopistoissa valitettavan pieni.
Opetusministeri on oikeassa siinä, että yliopistojen hallintoa tulisi keventää. Nyt noin 40 % henkilöstöstä on muissa kuin opetus- ja tutkimustehtävissä. Opetus- ja kulttuuriministeriö on myös itse oudoilla kehittämiskokeiluillaan vienyt paukkuja opetuksesta hallintoon. Yksi tällainen oli mm. opetusministeriön rahoittama Allianssiyliopistohanke, jossa Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen piti jonkinlaisella yhdistymisellä muodostaa Suomen johtava tiedeyliopisto. Hanke pyöri sen aikaa, kun opetusministeriö sitä rahoitti mutta tuskin mitään pysyvää jäi hankkeesta jäljelle eikä Allianssiyliopistoa syntynyt. Vastaavanlaisia hankkeita on ollut varmasti paljon muitakin.
Yliopistojen toiminnan arvioinnin ongelman muodostaa laadun arviointi. Suoritusten määrät on helppo mitata. Tieteellisten julkaisujen kohdalla määrän mittaus toimii, koska tieteellisille lehdille on luokitusjärjestelmä ja tutkimustulokset käyvät läpi vertaisarvioinnin. Yhteiskunnallisesti hyviä laadun mittareita voisivat olla työllistyvien opiskelijoiden määrä tai työttömien työntekijöiden määrä tietyllä koulutusalalla. Myös alan suosio opiskelupaikkojen valinnassa voisi olla yksi kriteeri. Tuskin opiskelupaikkaa hakevat ovat niin tietämättömiä tai epärationaalisia, että jatkuvasti hakeutuvat aloille, joilla on huonoa opetusta tai huonot työnsaantimahdollisuudet. Yliopistojen arviointikriteeritä pitäisi varmasti miettiä tarkasti, ennenkuin vaaditaan lisää laatua, tehokkuutta ja vaikuttavuutta.
Ainakin yliopistojen opetushenkilöstö tekee palkkansa eteen töitä. Tärkeä kysymys on, että miten tämä työaika käytettäisiin mahdollisimman tehokkaasti yhteiskunnan kannalta. Hallintobyrokratian vaatima aika opettajien ja tutkijoiden töissä on kasvanut yhdessä hallintohenkilökunnan kasvamisen kanssa vaikka asian pitäisi olla päinvastoin. Yliopistojen toimintaa voidaan varmasti tehostaa ja suunnata aiempaa paremmin.