Kävin puolisoni isoäidin syntymäpäivillä. Vierailu oli tärkeä, koska kyseinen isoäiti on puolisolleni hyvin rakas ja tärkeä. Pitkien matkojen vuoksi tapaamisia on kovin harvoin. Näissä syntymäpäivissä laulettiin virsiä ja "isämeidättiin". Paikalla oli pastori ja juhlat pidettiin seurakunnan tiloissa. Olin hieman huvittunut siitä että olen ollut hautajaisissa joissa on "vähemmän palvontamenoja". Ironisempi minä totesi että olen tullut, ollessani kauan aikaa "seurakuntanuorena", nähneeksi sellaisia jumalanpalveluksiakin joissa oli "vähemmän palvontamenoja".
Minusta tämä oli asiallista siinä mielessä että puolisoni isoäidin hengellinen vakaumus on kaikkien tietämä asia. Ja uskonto on hänelle tärkeä. Ne olivat ennen kaikkea hänen juhlansa. Lisäksi valittujen virsien kohdalla minun oli todettava että ne eivät olleet sitä aivan tavallisinta repertuaaria. Ne olivat tavallista synkempiä. Tämä helpotti rooliani siinä mielessä että (a) kun virret olivat vieraita, en pystynyt laulamaan mukana ja (b) negatiivisuus häiritsee minua paljon vähemmän kuin "optimismihöpö".
Siksi olinkin hieman ihmeissäni kuinka puolisoni pahastui, ikään kuin puolestani, enemmän kuin minä. Toki olisin arvostanut sitä, että tästä olisi kerrottu etukäteen jolloin olisin saanut valita. (Koska isoäiti on, kuten edellä mainitsinkin, puolisolleni tärkeä, olisin luultavasti mennyt ihan jo tämän vuoksi.) En lisäksi ole tullut puhuneeksi omista uskonnäkemyksistäni sukujuhlissa, osittain siksi että tiedän tämän olevan oikotie tarpeettoman surun aikaansaamiseksi.
Lisäksi luulen että kyseessä on myös sukupolvikysymys. Vanhempi polvi oikeasti tuskin osaa kuvitellakaan että virsilaulu olisi provokatiivista. He ovat kasvaneet "monokulttuurissa" verrattuna nykyaikaan jolloin kaikenlainen häiritsevien maailmankuvien kirjo hyppii seinälle sellaista tahtia että on tarpeen laatia etikettiä joka suojelee liiallisilta maailmankuvien välisiltä kuhmuilta. (Puolisoni välttelee konflikteja ja vaikka itse en olekaan sekularisti, pyrin toimimaan hänen rakkaiden sukulaistensa kanssa heidän sukunsa pelisäännöillä. Tästä on hyötyä jos asustaa eri maailmankuvaisen kanssa.)
Tämä demonstroi kuitenkin yhtä toista asiaa.
Monesti ihmiset katsovat vain miten "kristinuskoa" ja vaikka "pakanoita" käsitellään. Ja tässä yhteydessä unohdetaan konteksti. Tästä hyvänä esimerkkinä on piispa Seppo Häkkisenkirjoitus siitä miten eri uskontoja käsitellään eri tavalla. Hänen näkemyksensä on, että"Seppo Häkkisen mukaan kristillisyyttä ollaan ajamassa Suomessa ulos. Toisesta ovesta tulee kuitenkin uushenkisyys sisään." ... "Virren veisaaminen, ruokarukous ja ylipäänsä kristillinen kasvatus kirvoittavat valituksia viranomaisille. Sen sijaan mindfullness, vuorikristallin näkeminen ja lapsijooga sopivat hyvin. Hindulaisuus tai buddhalaisuus ei näytä haittaavan lainkaan. Risti seinällä on sopimaton, mutta uushenkisyyteen liittyvä vuorikristalli sopii mainiosti."
Oma näkemykseni liittyy siihen että kenties uskontojen kohdalla myös tekemisen tapa on toinen. Mieleeni tulee erään oman sukulaiseni tuhahdus. Hänellä ei kuulemma "ollut mitään homoja vastaan" mutta häntä "häiritsi häiritsevä homoseksuaalisuus". Toki häiritsevä homoseksuaalisuus on häiritsevää samalla tavalla kuin häiritsevä heteroseksuaalisuus on häiritsevää. (Filosofis-määritelmällis-saivartelullisesti.) Mutta käytännössä häiritsevyys asetetaan eri kohtiin. Siksi jos minä kuljen puolisoni kanssa kadulla käsi kädessä, tätä ei pidetä ongelmana. Mutta jos entinen työkaverini kulkee homoseksuellisti oman puolisonsa kanssa tämä on sitten häiritsevää homoseksuellismia. ; Ymmärrän jos kiehnääminen, nuoleminen ja julkinen seksi häiritsee. Mutta silloin voisi sanoa että minua häiritsee, paitsi häiritsevä homoseksuaalisuus, niin myös häiritsevä heteroseksuaalisuus. Ja että kenties kulttuurimme noin yleisesti ottaen suosii tiettyjä vapaan rakkauden muotoja sukupuolesta ja sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta. Ja että tämä on se mihin pitäisi kiinnittää huomiota jonkin "homosaation" sijaan. Se, miksi ei puhuta häiritsevästä seksuaalisuudesta vaan aina nimenomaan häiritsevästä homoseksuaalisuudesta ja miten häiritsevyys liittyy vahvasti julkisuuden ja seksuaaliseksi tulkittavissa olevan aktion luonteen lisäksi sukupuolikombinaatioiohin. Tämä vertaus on syytä pitää mielessä.
Kristinuskon kohdalla Häkkisen teksti on siitä hankala, että sitä on tulkittu eri tavalla. Se ei viestillisesti suoraan ota kantaa siihen pitäisikö "uuspakanuutta" kohdella pahasti vai hyvästi. Häkkinen ei näytä missään puolustavan näiden oikeutta. Tiettyä paheksuntaa voidaan lukea "rivien välistä". Ja uskonnollista taustaa halutaan korostaa miten koulussa ollut vuorikristalli on uskonnollinen symboli."... new age -uskomuksissa vuorikristalli on hyvä meditaatiokivi, joka auttaa keskittymisessä. Se kanavoi kaikenlaista energiaa, joten sitä voidaan käyttää kaikkien ongelmien hoitamisessa, ilmenivätpä ne sitten kehon, mielen, tunteiden tai sisäisen olemuksen tasolla." Sen sijaan kristittyjen pitäisi olla avoimia. "Nyt on rohkeasti puolustettava uskonnonvapauttamme, siis oikeuttamme oman uskonnon näkymiseen ja harjoittamiseen, myös julkisesti." Teksti voidaan kokonaisuutena nähdä jonain joka ei kannata "pakanauskontoja" ja joissa "pakanauskonnot" nähdään ongelmana. Mutta se voidaan nähdä jonain jossa haetaan samanarvoisuutta. Ja samanarvoisuus on hyvä asia.
Tässä pitäisikin tosiasiassa katsoa paitsi "uskontoa" ja "symboleita" niin myös tekemisen tapaa.
Jos lähdetään siitä miten Häkkinen itse asiat näkee, eli "Yksinkertaistaen ja kärjistäen voi todeta, että risti seinällä näyttäytyy epäsopivana, sen sijaan uushenkisyyteen liittyvä vuorikristalli sopii aivan mainiosti." Tästä asenteesta voisin itse "yksinkertaisesti ja kärjistäen" todeta, että Häkkinen joutuisi Tekemään sen että kävisi läpi kaikkien koulujen kaikki luokkahuoneet ja laskea montako ristiä ja montako vuorikristallia siellä on seinällä koko ajan näkyvissä. Yhden kerran jollain yhdellä tarinassa olevalla kenties oikeasti tapahtuneella anekdoottitunnilla ollut yhden oppitunnin mindfulness -harjoitteeseen liittyvä vuorikristalli tuskin rinnastuu uskonnolliseen symboliin joka on läsnä joka ikisellä oppitunnilla riippumatta luokassa käsiteltävästä oppiaineesta. Tälläinen alati-läsnä oleva on läsnäolollaan symbolista instituutiovaltaa alleviivaava. Ja kun Häkkinen sitten tekee laskentonsa loppuun ja toteaa että vuorikristalleja ei välttämättä löydy ainoankaan luokkahuoneen seinältä paraatipaikalta, hän joutuu kenties keksimään tästä läsnäolon puutteesta sen todellisen syyn siitä miksi näistä seinällä roikkuvista vuorikristalleista ei tule valituksia.
Samoin voidaan todeta, että jos uskovaista saattaa loukata se, että Mallia "Kaikki lausuvat yhdessä: ’Kiitos tunnekoulusta, meillä oli mukavaa.’” Lukijalle jää epäselväksi, ketä lopussa kiitetään, opettajaa, toisia lapsia vai jotain tuntematonta jumalaa?" Samaa voi miettiä laulaessaan ei-uskonnonharjoittavaa "Suvivirttä" jossa lauletaan"Taas linnut laulujansa visertää kauniisti, myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni, sä liitä myös äänes' kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias Hän on." Että viitataanko tässä herralla opettajaan, toisiin lapsiin vai johonkin tuntemattomaan Jumalaan.Samalla voi miettiä sitä onko se viitattu "sielu" jokin uskonnollinen konsepti joka olisi sensuroitu ja jota ei siis olisi julkisessa tilassa? Tai siis ei. Lausunto on aivan eksplisiittinen.
Kolmanneksi voidaan todeta että Häkkinen puhuu syntytaustasta. Tässä unohtuu se, että edes tässä anekdootissa ei puhuta buddhalaisuuteen osallistuttamisesta. Sillä vaikka mindfullness taustaltaan todella pohjautuu buddhalaisen mietiskelyn tekniikoihin, on se itsessään maallis-pinnallisen elämäntavan multihuipentuma ; Sitä haetaan hedonistisesti stressittömyyttä ja ladataan akkuja jotta voidaan toimia oravanpyörässä. Mindfulness ei lupaa nirvanaanpääsyä tai vapautumisat elämän kierrosta. Se pyrkii tekemään tästä elämästä miellyttävää. Toki mindfullness-kentällä on taatusti kaikenlaisia toimijoita, joista osa voi ympätä mukaan new age -ajattelua. En siis sinänsä pidä mahdottomana, jossakin koulussa mindfullness-kurssiin on ympätty mukaan new age-uskomuksia. Mikäli näin on, todennäköisesti suuri osa ihmisistä - etenkin niistä vihaisista ateisteista jotka suuttuvat"Suvivirrestä" on sitä mieltä, että se ei ole asiallista. Tästä ei tule valituksia samasta syystä kuin joka ikisestä kristittyjen opettajien ylilyönnistä ei tule valituksia. Kaikkia ei huomata ja kaikkia ei huomaa joku uskontonirsoilija. Kristityistä tulee valituksia siksi että heitä on paljon, joten vaikka ylilyöntejä olisi keskimäärin vähemmän kuin muiden uskontojen kohdalla, niin heidän pelkkä lukumääränsä tekisi näkyvyydestä suurempaa. Sama pätee joogaan.
Neljänneksi voisi sanoa, että Häkkinen ei itse asiassa demonstroi miten muita uskontoja tuodaan kouluihin. Asioista saadaan uskonnollisia lähinnä tuomalla mukaan itse ilmiön sijaan sen syntyhistoria ja muu vastaava. Häkkinen viittaakin varmasti taustaan. Mindfulnessiin liittyy meditaatiota joka on menetelmänä tietystä ei-kristillisestä taustasta. Häkkinen sotkeekin keskenään alkuperän ja nykytilan sellaisella tavalla joka tuo oleellisesti mieleen lähinnä aktiivikreationisti Pekka Reinikaisen"Noituuden paluu lääketieteeseen" -kirjan. Tämänlaiset ajattelukytkökset vihjaavat Häkkisen ajattelussa olevan "tiettyjä rajoitteita". Ideat eivät ole ideologioiden omistuksessa. Buddhalainen voi nähdä mindfulnessin pinnallistuneena, prosessi on heistä varmasti samantapainen kuin siinä miten Weber kuvasi markkinavoimia jonain jonka taustaideologiana on ollut (laajemmin protestanttinen mutta erityisesti kalvinistinen) kristinusko, mutta jossa on unohdettu Jumalan osuus.
Häkkinen on enemmänkin demonstroinut sitä että ihmiset pahastuvat siitä että kouluissa todellakin tuodaan sitä kristillisyyttä esiin avoimen kristillisyyden nimissä. (Joka voi olla ikävä asia.) Eriarvoistamista hän ei demonstroi. Kun on oikeasti ilmiselvää että "Suvivirressä" lauletaan kristinuskon Luojasta, ja asioita nimetään suoraan kristillisyydeksi ja kristillisiksi aamunavauksiksi, joutuvat muiden uskontojen edustajat tyytymään joko (a) sekulaaristettuihin versioihin joissa ei mainita uskontoa nimellä vaan "buddhalaisuuden" sijaan viitataan "mindfulnessiin" ja joista uskonnolliset ja hengelliset elementit ja puheet pelastuksesta ja tuonpuoleisesta on riisuttu. Tai (b) sellaisiksi jossa New Age -kristallihöpö salakuljetetaan oppitunneille sillä että valehdellaan että se on tollaista kohdan a -ilmiöstä.
Toisaalta on syytä huomata että kenties valitukset liittyvät uskonnonvapauslakien rikkomisiin tai tälläisen rikkomisen epäilyyn. Ja ilmoitus tulee jos läsnäolo on koettu ärsyttävänä ja häiritsevänä. Mutta kenties tässä on erona se, harrastaako omaa vakauustaan julkisesti vai onko instituutio harjoittamassa ämyyrejä joissa esitetään ohjelmaa johon olisi osallistuttava ja kiinnostukella tutustuttava olipa mitä uskontoa tahansa. Islamilaiset tai juutalaiset voivat olla uskovaisina parempia tai huonompia kuin kristityt, relevanttia on että he eivät käännytä. Hindulaisia saattaa nähdä uskontoaan harjoittamassa, mutta he eivät osallistuta kaikkia omiin rituaaleihinsa. Tämä asenne-ero heidän uskonnonharjoittamisessaan voi olla se syy miksi heitä kohdellaan eri tavalla.
Ero kertonee jotain oleellista myös siitä mitkä uskonnot ovat muita helpommin tilanteissa joissa eriuskoisten uskonnonvapauden rajoja ylitetään. Kristinuskon näkyminen kouluissa on ollut enemmän kuin aktiivista vuosikausia. Kristinuskon asema ja näkyvyys ovat niin suuria että sillä on sivutuotteena tapahtuvia ylilyöntejä. Ja tämä ei johdu siitä että kristityt olisivat muita uskontoja huonompia. Tämä johtuu siitä että kristinuskolla on asema jossa se ylipäätään voi. Muut uskonnot eivät oikein voi tehdä ylilyöntejä. Eivät vaikka haluaisit. Näin ollen valitusten määrät ja suuntautumiset eivät kerro kovin paljoa siitä että (a) kristityt olisivat muita uskontoja huonompia ja ilkeämpiä (b) siitä että muut kohtelisivat kristittyjä eri standardeilla kuin muita uskontoja.
1: Ja tässä tilanteessa ei voi sanoa muuta kuin että jos asiaa korvataan lisäjulistamisella - kuten piispa ehdotti - niin muistutan että sellaiselle joka tekee jatkuvasti samaa ja joka vastaa jopa tämän saman tekemisestä johtuviin ongelmiin siten että tekee enemmän sitä samaa ja joka kaiken tämän jälkeen odottaa erilaista lopputulosta ... Heille on oma nimensä. On yksinkertaisesti niin että kun katsotaan vain "keistä valitetaan" ei huomata että valitettu on muita vahvemmin näkyvissä. Toki kristinuskon erityisnäkyvyydelle on syitä. Kuten se, että hyvin moni ihminen kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Ja se, että kulttuurihistoriallisesti kristinoppi on ollut vahva ja se pitää tuoda esiin ikään kuin "oman kulttuurin kulttuurihistorian vuoksi". (Jos ei muuta niin sen vuoksi että sitä osaa sitten perustellusti pilkata.)
Siksi elämmekin kulttuurissa, jossa moni puolustaa verevästi sitä että kaikille lapsille kuuluu uskonnollinen aamunavaus kouluissa. Riippumatta siitä mitä lapset tai lasten vanhemmat sanovat. Tämänlaisia rajoitteita pidetään hyvin aggressiivisina. Toisaalta samat ihmiset voivat pahastua siitä että YLE:n radiokanavalla - jota ei pakkokuunnella työpaikoilla, kouluissa ja julkisissa tiloissa jotka on erikseen avattava että niille altistuu ja jotka voi halutessaan sulkea - tulee "Koraanin" läpikäymistä kohta kohdalta. Pahastuminen on yhtä luontevaa kuin sille joka pahastuu "häiritsevästä homoseksuaalisuudesta" ja pitää vastaavaa toimintaa heteroilta aivan tavallisena, asiallisena, jopa söpönä ja terveenä. (Minun kädestä pitämienen ei kyllä jaa mielentervettä ja söpöä kuvaa kenellekään, mutta noin yleensä heteroiden kujertelua ei katsota pahana.)
Tämä ei, oikeastaan tietenkään, kumpua pahuudesta.
Kun viittasin sukupolvikokemukseen, käytin sanaa tarkoituksella. Ihmiset tottuvat tietynlaiseen menoon normaalina. Ja tästä normaalist tulee helposti normi. Jo Michel Montaigne on kuvannut teoksissaan sitä miten eri kulttuureissa on vahvoja mielipiteitä asioista. Ja että nämä mieltymykset voivat aikaansaada konflikteja. Tämä muistuttaa siihen että provokaatio ja neutraalius ovat hieman eri asioita. Jos neutraalius nähdään "provokaation vähyytenä", niin siihen liittyy jännittävä ongelma. Sitä voisi kutsua "tasapäistämisharhaksi". ; Sen ydin on siinä että jos tämänlaisista rajoitteista päättävät ihmiset eivät välttämättä ole kovin vaihtelevia. Ja jos tälläinen ryhmä päättää siitä mikä on neutraalia, käy helposti niin että normaali ja neutraali on sitä mitä he ovat. Tällöin rajoitteet tosiasiassa iskevät toisinajattelijoihin eivätkä siihen ovatko asiat konfliktia herättäviä tai provokatiivisia. Se mitä nämä päättävät tahot pitävät tavallisena muuttuu universaaliksi normaaliudeksi.
Takana on sama minkä Barbara Flagg onkin kuvannut ilmiötä teoksessa "Critical Whiteness". Hänen mukaansa lainsäädännössä neutraali "yleiskulttuuri" rajoitteineen pitää sisällään piirteitä jotka ovat lähempänä keskieurooppalais-amerikkalaista kuin vaikkapa latinalais-amerikkalaisten tai afrikan-amerikkalaisten kulttuuria. Tämä vaikutus onkin varmasti läsnä kouluissa jossa avoimesti ateististen laulujen esittäminen yhteislauluna on mallia "ei edes tapahdu" - ja johon ei taatusti suostuta millään ehdoilla ja jota vastaan tietenkin tulee nolla valitusta kun ei ole mitään valitettavaakaan - kun taas "Suvivirren" poisjättäminen olisi verisen boikottia vaativan puolustamisen aihe. (Samoin kuin sen laulaminen, koska joillain ihmisillä on erikoinen käsitys asioiden merkityksellisyydestä.) Ja tämä toisaalta muistuttaa siitä että kenties koulut eivät oikeasti ole niin neutraaleita kuin voisi luulla.
Maamme on noin yleisesti ottaen ollut melko kristillinen. Nyt tämä on muuttunut. Piispa Irja Askola on esimerkiksi korostanut että yhtenäiskulttuurin aika on ohi. On merkittävää huomata, että uskonnottomuus on myös keskittynyttä. On alueita joilla alle puolet kuuluu kirkkoon. Ja jos kaste ja rippikoulu ovat ennen taanneet kansankirkon veronmaksajat, niin myös kastettujen määrä on romahtanut. Helsingissä vain puolet lapsista kastetaan kirkon jäseniksi. Muutos on siinä mielessä raju. Mielenkiintoista on, että tämä murros koskee suuria määriä länsimaita. Etenkin sosiaalisesti hyvinvoivissa maissa ateismi on yleisempää kuin muualla.
Ennen onkin ajateltu, että USA olisi poikkeus. Eroa on usein selitetty Peter Bergerin tyyliin ; Viittaamalla vapaisiin markkinoihin. Perusväite on tälläin se, että Euroopassa uskonnot ovat institutionalisoituneet kun taas vapaasti keskenään kilpailevat kirkot USA:ssa ovat joutuneet miettimään yleisöä ja ovat siksi tuottaneet uskontoja jotka tarjoavat paremmin vastinetta ihmisten tarpeisiin. Tätä kautta institutionalisointi viittaisi eurooppalaisiin valtionkirkkoihin ja kansankirkkoihin jotka taas olisivat ongelma koko uskonnolle. Tosin viime aikoina USA:ssakin uskonnollisuudessa on tapahtunut heikkenemistä. PEW Research Centerin mukaan jopa USA:ssa hengellinen ilmapiiri on muuttunut. Kristinuskon suosio on laskussa, ja vaikka käytännössä vaihtoehtoisten ei-kristillisten uskontojen suosiokin on kasvussa, niin kristinusko on ollut niin läpitunkevaa ja suosittua että sen laskun vuoksi myös uskonnottomuus on yleistynyt. Tätä kautta on tietenkin päästy siihen tilanteeseen että kenties sekularisaatio on jotenkin väistämätöntä. Pitkän ajan trendit viittaavatkin siihen että uskonnottomuus ja ateismi ovat sekä suositumpia että valtavirtaistuvampia näkemyksiä nimenomaan maissa joissa on vahva sosiaalinen turvallisuus. Tässä kohden mukana on kaksi elementtiä.Älykkäät ihmiset ovat jostain syystä taipuvaisia päätymään ateismiin. (Kenties siksi että heillä on erilaiset eväät "toisinajatteluun" eikä siksi että ateismi olisi ehdottomammin tosi.) Toisaalta merkittävämpi voima on siinä että kouluttamattomat ja vähemmän älykkäät ihmiset lakkaavat välittämästä uskonnosta. Uskon että vastaavat prosessit toimivat meidänkin maassamme.
En tässä väitä että ateismi on hyvyyttä. Korostan vain että muutos on tapahtunut. Ja se on tapahtunut nopeasti. Kun ateistiaikanani en tuntenut ketään avoimesti ateistia, nykyään heihin törmää etenkin Helsingissä koko ajan. Kenties useamminkin kun tekee mieli pahastua, pitäisi ajatella ja huokailla jotain "sukupolvikokemuksesta". En voi kuvitella puolisoni isoäidin ymmärtävän tai olevan tottunut tälläiseen Helsingin menoon.
Toisalta tästä tiedostuminen - kuten höpön täyttämät voimakristallit, käsien asettelu eksoottisen uskonnon tavoin tai ateistien mainosbussin näkeminen - taas ei välttämättä tarkoita sitä että muita uskontoja kohdellaan eri tavalla vain siksi, että ne saavat olla katukuvassa ilman suurempia valituksia. Ihan sen vuoksi että en usko että puolisoni isoäiti on käynyt islamilais-hartauksellisissa syntymäpäivillä moskeijassa. Hän tuskin edes osaa kuvitella miltä tuntuisi mennä sellaiseen yllättäen, kun vain neutraalisti synttäreille olisi menossa. Ja jos tätä ei tiedosta, niin siitä puuttuu ilkeys. Ja kun muutos on ollut raju, nopea ja paikallinen, on syytä miettiä että miten tälläisestä vanhempi ihminen edes voisi kunnolla tietää. Joten tuskin tästä hirveitä moitteita kehtaa laittaa. Toki tälläisistä tulee vahva "kuka ei kuulu joukkoon" -kokemus. Mutta toisaalta tuskin kukaan muu kuin minä koko juhlissa mietti että "tuo se ei kuulu joukkoon". (Paitsi puolisoni, obviously.)