Mitä tästä sirkuksesta jää käteen?
Käyskentelinpä perheen kanssa Hietalahden hautausmaalla Pyhäinmiestenpäivänä.
Oli opettavaa.
Monet innokkaat ja suuret poliittiset kilpaveikot makailivat sulassa sovussa toisensa lähellä. Siellä he lepäsivät: niin UKK kuin Väinö Tanner. Kuolema teki heistä ”kamuja” vaikka elävässä elämässä he kamppailivatkin toisiaan vastaan. Siinä oivalluksessa on jotain tasoittavaa ja rauhoittavaa sanomaa meille kaikille. Lopuksi me kaikki päädymme tomuksi. Ehkä näin saumatonta yhteistyötä voisi opetella jo eläessä?
Rikkaat ja köyhät
Toinen huomio oli se, että ihmiset ovat niin kovin epätasa-arvoisia elämässä ja kuolemassa. Suurmiesten, senaattorien ja ministerin haudat ovat monumentaalisia järkäleitä. UKK:n hauta on kuin faaraon kenotafi – iso kivi varmistaa että sielläpä se pysyy.
Köyhät ovat taas pelkästään häviäviä kumpuja; heistä jää puinen risti tai vaatimaton kivi, joka viedään pois kun sopimus on ohitse. Tylyimmillään siellä on pelkkä laatta, jossa on syntymäpäivä ja kuolinpäivä. Toisaalta. Näiden pienten ihmisten muistomerkki ei ole pröystäilevä hautakivi vaan ympärillä oleva hyvä yhteiskunta. He eivät tarvitse marmoria - he ovat pystyttäneet marmorin.
Kuka voitti Soten?
Kolmas opetus tästä promenaadista Hietaniemeen oli se, että ihmisten turhat kiistat ja oveluudet eivät loppujen lopuksi ole niin pitkäaikaisia.
Kuka voitti Soten, kuka nöyryytti ketä, kenen rahat hävisivät? Varmistiko Kepu nyt sen, että se pysyy Suomen poliittisella kartalla iänkaikkisesta iänkaikkiseen? Entä saiko Kokoomus auki terveysbisneksen ja nyt se putsaa kansan rahat? Nöyryytettiinkö Stubbia? Entä oliko Sipilä aivan liian raaka? Pitääkö sen nyt mennä vihaterapiaan?
Ainoa, mikä merkitsee, on se auttoiko tämä uudistus tekemään parempaa Suomea. Ei meillä loppujen lopuksi ole muuta kuin kysymys: teitkö parhaasi, teitkö sen muiden puolesta.
Omatunto kolkuttaa aina - aina
Hietaniemi muistuttaa myös siitä, että se ”huonomuistisuus” (keltä nämä rahat tulivat?) ja rahan & vallan perässä juokseminen tai sen pyydysteleminen eivät loppujen lopuksi tuo onnea tai tyydytystä.
”Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahingon?”
Huonomuistisen omatunto on aina hänen kaverinsa. Niin eläessä kuin kuollessa.
Lopuksi, kävelyretki siellä toi myös mieleen sen, että se ainoa todellinen ja oikea motivaatio tässä maailmassa on – toisen auttaminen – ilman taka-ajatuksia. Ilman kunniankipeyttä. Ilman kiitosta.
Arto Luukkanen
Järvenpää
ps. meni ehkä vähän pateettiseksi mutta olkoon näin))) Hyvää hallituksen miltei-kaatumisen jälkeistä viikkoa kaikille! Kansalaisten onneksi tämä tosi-tv sirkus ei sitten pamahtanut. Iltalehdet saivat annoksensa bulevardijulkisuutta ja rahaa.
