Työväenliike ja maanpuolustus: puolustusnihilismiä vai salamilitarismia?
*
Katsauksen laatiminen niin laveasta aiheesta kuin työväenliikkeen suhteesta sotilaalliseen toimintaan on silkkaa hulluutta, sillä aihepiiri ja sen vivahteet ovat niin laajat ja runsaat, ettei mitään kovin järkevää ole kohtuullisen laajaankaan artikkeliin puristettavissa. Mutta koska tätä on yritetty aiemminkin, voinemme tehdä sen vanhoille pohjille tänäänkin.
*
Nimenomaan työväenliikkeen revisionistinen fraktio, sosialidemokraattinen työväenliike, on ”aina” pyrkinyt siihen, että sodat voitaisiin kokonaan välttää ja kansainväliset intressiristiriidat ratkaista yksinomaan rauhanomaisin menetelmin. Sosialidemokraattinen liike on taistellut – tai pyrkinyt taistelemaan, ainakin teoriassa – ”kaikkina aikoina militarismia vastaan”. Näinhän se menee, virallinen puoluenäkemys ja tekstipohjat. Sodan ihannoiminen sinänsä, upseeriston muodostuminen yhteiskunnan ylä- ja ulkopuoliseksi kastiksi – kuten entisajan itsevaltaisesti hallituissa ja nykyaikanakin diktatuurivaltioissa – sekä maan voimavarojen (niin taloudellisten kuin henkisten ja inhimillisten) käyttäminen sotilaallisiin tarkoituksiin siinä määrin, että se estää kansan sosiaalisen ja sivistyksellisen kehityksen. Nämä epäilemättä ovat periaatteita, jotka ovat lähes kaikille järkeville kansalaispiireille yhteisiä.
Siellä missä kansanvaltainen hallitusmuoto on voimassa, varsinaisen militarismin vaara on ainakin suurimmaksi osaksi eliminoitu pois. Samoin kuin se, että armeijaa voitaisiin käyttää puhtaasti taloudellisissa taisteluissa työväestön etuja vastaan, mikä oli sangen tavallista vielä ennen toista maailmansotaa diktatuurivaltioiden tapana. Myöhemmän ajan diktatuurit ovat pitäneet omilla keinoillaan huolen siitä, että työtaistelujen syntymien on lähtökohtaisesti tehty mahdottomaksi.
*
Varsinainen puolustusnihilismi, esiintyypä se sitten pasifismin tai jonkin muun nimikkeen alla, tarkoittaa sitä, että jokaisen kansalaisen on KAIKISSA OLOSUHTEISSA kieltäydyttävä myötävaikuttamasta maan sotavoimien hyväksi. Ja että on pyrittävä muun muassa määrärahojen kieltämisellä lakkauttamaan koko sotalaitos.
Sitä kutsutaan tehokkaimmaksi menetelmäksi maailman rauhan luomiseksi. Vahinko vain tähän mennessä ei ole saatu – eikä saada – takeita siitä, että KAIKKI osapuolet noudattaisivat tällaista prinpiippiä. Selväksi on tosiasiassa käynyt että missään suurvallassa ei tällaisia puolustusnihilistejä ole siinä määrin, että heidän vaikutuksensa näkyisi käytännön politiikassa.
Niinpä puhdasrintaisinkin työväenliike on joutunut toteamaan, että sen on täytynyt mahdollisten lähtökohtaisten ideaaliensa vastaisesti omaksua relatiivinen kanta sotaan: yhtä vähän kuin hyväksyttävissä olisi näkemys, jonka mukaan jokainen sota on aina oikeutettu, yhtä vähän on voitu hyväksyä oppi, jonka mukaan mikään sota ei olisi oikeutettu.
Länsimaisen työväenliikkeen piirissä kohtalaisen laajasti on yleensä katsottu, että sota on oikeutettu silloin kun se käydään seuraavien seikkojen vallitessa:
- Puolustussota, johon valtio joutuu ilman omaa syytään, tehtyään sitä ennen voitavansa selkkauksen välttämiseksi rauhanomaisin keinoin;
- Sota, jonka tarkoituksena on kokonaisen, valtiolliseen itsenäisyyteen kypsyneen kansakunnan vapauttaminen vieraan vallan sorrosta;
- Sota, jonka menestyksellisellä suorittamisella turvataan kansanvallan jatkuvat edistymisedellytykset;
- Sota, jonka menestyksellisellä suorittamisella turvataan sorretussa asemassa olevan työväestön vapaudet toimia taloudellisten ja sosiaalisten olojensa parantamiseksi.
Näistä kategorioista ilman muuta ristiriitaisin on viimeisen punktin tarkoittamat tilanteet.
Yleensä ovat sosialidemokratian teoreetikot tarkastelleet sotaa näiden neljän kriteerin kautta. Usein niiden pohjalta on päästy laajempaankin yksimielisyyteen, mutta usein on tilanne ollut siinä määrin sekava, että on syntynyt ristikkäisiä käsityksiä kyseisen sodan oikeutuksesta tai oikeutuksen puutteesta. Siinä ei ole ihmettelemistä. Onhan monissa tapauksissa pelkästään hyökkääjän nimeäminen vaikeaa tai jopa mahdotonta: joskaan toisen maailmansodan aikana suurin osa tapauksista oli sellaisia, joissa se ei tuottanut mitään pulmia.
*
Yksinvaltaisten hallitsijoiden aikana sodat syntyivät useinkin puhtaasti dynastisista syistä, hallitsijasukujen välisistä ristiriitaisuuksista. Sikäli kuin tällöin esiintyi työväenliikkeen esitaistelijoita, he asettuivat yleensä jyrkästi kielteiselle kannalle sotien suhteen. Niissähän ei ollut kysymys kansalaisten elineduista. Usein oli aivan samantekevää kansan laajojen piirien kannalta, minkänimisen hallitsijan valtapiiriin he kuuluivat. ”Proletariaatilla ei SILLOIN ollut muuta menetettävää kuin kahleensa”, todettiin jo Kommunistisessa manifestissa 1848. Toisin on nykyisin enemmän tai vähemmän demokraattisissa yhteiskunnissa, joissa kansanvaltaiset oikeudet, sosiaaliset edut ja inhimilliset vapaudet ovat jokaiselle työläiselle todellista ”reaalipääomaa”.
Ranskan suuren vallankumouksen 1789 aikana ja sen jälkeisissä vallankumoussodissa, joita kesti vuoteen 1848, tilanne muuttui. Nyt taisteltiin kansalaisvapauksien ja valtiollisen demokratian saavuttamiseksi, mihin liittyi vielä kokonaisten kansojen vapautumispyrkimyksiä sekä heräävän työväenluokan yhteiskunnallisia vaatimuksia. Näissä sodissa tapaamme työväenliikkeen vanhat teoreetikot yleensä samoilla linjoilla.
*
Niinpä alan klassikot, Marx, Engels ja Lassalle antoivat tukensa puolalaisten ja unkarilaisten kansallisille vapaustaisteluille sekä esittivät useissakin yhteyksissä kannan, että kansojen itsenäisyys ja kansanvallan toteutuminen ovat erottamattomasti toisiinsa yhdistetyt.
Marx esitti jo niinkin aikaisin kuin 1848 – eli parikymmentä vuotta aikaisemmin kuin Bismarck – ajatuksen yhteisen Saksan valtakunnan luomisesta. Mielenkiintoista tässä on se, että Marxin päämääränä olevan yhtenäisen Saksan tasavallan tehtävänä tuli olla Venäjän taantumuksellisen keisarikunnan murskaaminen. Kansallinen näkemys, jonkin sortin nationalismi, laveni heti kätkytvaiheessaan ulkovaltoja koskevaksi puuttumishaluksi.
Marxin ja Engelsin ajatukset Saksan tehtävästä Venäjän murskaamiseksi olivat siinä määrin jyrkkiä, että ne saivat esimerkiksi venäläisen anarkisti Mihail Bakuninin syyttämään heitä ”saksalaisesta kansalliskiihkosta”.
*
Euroopan vuosia 1850-1880 voidaan kutsua ”kansallissotien kaudeksi”. Niiden yhteydessä asettuminen jommallekummalle taistelevalle puolelle ei ollut enää yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Kuitenkin esimerkiksi Italian yhdistymis- ja vapaussodan suhteen Marxin, Engelsin – kuten myös Lassallen – kanta oli varauksettoman myönteinen.
Krimin sotaa vuosina 1853-1856 pidettiin jokseenkin yhdentekevänä, joskin myötätunto oli yleensä Englannin, Ranskan ja Turkin puolella, mikä johtui sosialismin teoreetikkojen pysyvästä antipatiasta Venäjää kohtaan. Yleensä he katsoivat, että vasta sen kukistuttua voitaisiin useimmissa Euroopan maissa toteuttaa kansanvaltainen valtiomuoto.
Mielenkiintoista on todeta, että sekä Marx että Engels olivat Habsburgien Itävalta-Unkarin säilyttämisen kannalla – toistaiseksi. Kansainvälisen työväenliikkeen päätoiveena näet pidettiin Saksaa. Ja niinpä pelättiin, että jos kaksoismonarkia Itävalta-Unkari hajaantuu, joutuu Saksa yksin kestämättömään asemaan Venäjän uhatessa sitä idästä a Ranskan uhatessa sitä lännestä. Hitlerin niin vihaamien ”marxilaisuuden” oppi-isien ihanteena oli, että puolalaiset ja unkarilaiset vapautuisivat, mutta kaikki muut Itävalta-Unkarin osat liitettäisiin yhtenäiseksi suureksi Saksan tasavallaksi.
Saksalais-itävaltalaisen sodan vuonna 1866 tulkitsivat useimmat silloisen työväenliikkeen kansainvälisesti tunnetut johtajat vain hallitusten väliseksi, kuten se olikin. Muta saksalais-ranskalaisen sodan suhteen vuosina 1870-1871 ilmeni eriäviä mielipiteitä, johtuen siitä, kumpiko osapuoli katsottiin todelliseksi hyökkääjäksi.
Niinpä Bebel ja Liebknecht pidättäytyivät mielenosoituksellisesti äänestyksessä kun Preussissa äänestettiin sotamäärärahojen myöntämisestä, mutta he saivat siitä osakseen ankaraa arvostelua ”ylipapeilta” Marxilta ja Engelsiltä. Marx kirjoitti Engelsille suoraan, että ”ranskalaiset tarvitsevat selkäänsä”. Hän kun katsoi, että Ranskan häviöstä olisi seurauksena sen muuttuminen keisarikunnasta tasavallaksi, sekä Saksan yhdistyminen, niin kuin tapahtuikin.
Sen jälkeen kun saksalaiset olivat lyöneet ranskalaiset Sedanissa ja maasta muodostettu tasavalta, asettuivat Saksan sosialistit jyrkästi vastustamaan sodan jatkamista. He katsoivat, että nyt ei enää ollut kysymyksessä puolustus- vaan hyökkäyssota. Siksi he eivät hyväksyneet myöskään Bismarckin vaatimusta Elsass-Lothringenin liittämisestä Saksaan. Tämä kanta osoittautui myöhemmän kehityksen valossa valtioviisaammaksi kuin Bismarckin. Elsass-Lothringenin kysymyksestä tuli myöhemmin ainoa varsinainen ristiriita Saksan ja Ranskan myöhemmän lähentymisen tielle. Samalla se vei Ranskan oitis Saksan vihollisten leiriin, mistä oli viimemainitulle kohtalokkaat seuraukset ensimmäisessä maailmansodassa.
*
Vuonna 1877 aloitetussa Venäjän ja Turkin välisessä sodassa olivat Marx ja Wilhelm Liebknecht johdonmukaisesti Venäjää vastaan, eli siis Turkin puolella. Nimenomaan Marx arvosteli silloin hyvin purevasti Englannin työväenliikettä, joka harjoitti pasifistista propagandaa, ettei Englanti yhtyisi sotaan Turkin liittolaisena.
Vuonna 1880 alkaneissa imperialistisissa sodissa sosialidemokraatit asettuivat yleensä jyrkemmin sotaan vastustavalle kannalle. Katsottiin, että sodissa oli kysymys lähinnä siirtomaavalloituksista, joiden suhteen kansainvälinen suurpääoma esitti ratkaisevaa osaa. Sitä paitsi pelättiin, että tekniikan nopean kehittymisen johdosta Euroopassa puhkeava suursota saattaisi aiheuttaa koko kulttuurin tuhon.
Ne kysymykset, jotka tällöin tulivat etualalle mielipiteiden vaihdossa, olivat rauhallisten riitojen ratkaisumenetelmien kehittäminen, vakinaisten armeijoiden korvaaminen miliisilaitoksella sekä sodan estäminen yleislakolla. Leimaa-antavaa oli kuitenkin, että läheskään kaikki työväenliikkeen johtajat eivät olleet näissä kysymyksissä samalla kannalla.
*
Bebel ja Jaurès esittivät jo kauan ennen Kansainliiton perustamista, eli vuonna 1907, että jokainen kansainvälinen selkkaus oli jätettävä välitystuomioistuimen ratkaistavaksi.
Sosialidemokraattien oli kiellettävä kannatuksensa sellaiselta hallitukselta, joka ei noudattanut sen päätöstä. Mutta työväestön oli kaikin voimin tuettava sen maan hallitusta, jonka kimppuun hyökättiin, vaikka se oli hyväksynyt välitystuomioistuimen päätöksen.
Vakinaisen armeijan korvaaminen kansanmiliisillä saavutti eri maiden sosialidemokraattien keskuudessa paljon kannatusta. Mutta esimerkiksi Engels kritisoi sitä jyrkästi ja katsoi, ettei se ollut sopiva sellaiselle maalle, joka oli uhanalaisessa asemassa.
Karl Kautsky arvosteli puolestaan yleislakon käyttämistä sotia ehkäisevänä keinona. Se vaatisi onnistuakseen kansan valtavan enemmistön kannatuksen, mutta sodan puhjetessa on tavallisesti vihatuinkin hallitus entistä lujemmassa asemassa. Sitä paitsi ei ole mitään takeita siitä, että yleislakko pantaisiin toimeen molemmilla puolilla, joten sen käyttäminen voisi kenties hyödyttää juuri häikäilemätöntä hyökkääjää.
*
Edellä esitetystä tarkkaavainen lukija saattaa todeta, että työväenliike, eikä sen terävin teoreettinen papistokaan, ei ollut suinkaan ennen ensimmäistä maailmansotaa millään tavalla puolustusnihilistinen, vaan hyväksyi empimättä jokaisen valtion oikeuden puolustaa itseään, milloin sen kimppuun hyökättiin.
Tämä periaate lyötiin kiinni muu muassa II Internationalen kongressissa Stuttgartissa vuonna 1907. Siitä kuinka rehellinen patriootti – joskin puhtaan militarismin hellittämätön vastustaja – oli ensimmäisen maailmansodan alussa ”epäisänmaallisena” murhattu Jean Jaurès, saa käsityksen lukemalla hänen teoksensa ”L`armèe nouvelle” (Suomennettu lyhennettynä nimellä ”Työläiset, isänmaa ja armeija”.)
*
Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa ei hyökkääjän määritteleminen ollutkaan niin helppoa, kuin miksi sitä oli kuviteltu.
Useimpien maiden sosialidemokraatit asettuivat kuitenkin tukemaan vallassa olevia (porvarillisia) hallituksia ja myönsivät niille määrärahoja. Monessa maassa, kuten Englannissa ja Ranskassa he muodostivat myös kokoomushallituksia porvarillisten puolueiden kanssa. Toimenpide, jonka luvallisuudesta oli esimerkiksi II Internationalen Pariisin kongressissa vuonna 1900 ankarasti väitelty. Mutta useimmat sosialidemokraattiset puolueet tulkitsivat oman maansa joutunen hyökkäyksen kohteeksi.
Ainoastaan Italian ja Serbian sosialistit asettuivat sotaa vastustavalle kannalle. Samoin sotaa asettui vastustamaan Saksassa Karl Liebknechtin, Rosa Luxemburgin ja Mehringin johtama radikaalinen vasemmisto – se liittyi myöhemmin kommunisteihin – sekä Venäjän bolshevikit. Viimemainitussa maassa hallitusta tuki vain Plehanovin johtama pieni ryhmä. Venäjän sosialidemokraattien puolue oli tosiasiassa jakautunut kahtia jo Lontoon konferenssissa vuonna 1903, jolloin jyrkempi suunta muodosti enemmistön, siitä nimi ”bolshevikit” (enemmistöläiset), maltillisen siiven jäädessä vähemmistöön, jonka vuoksi sitä kutsuttiin ”menshevikeiksi” (vähemmistöläisiksi”).
*
II Internationalen sihteeristö ei kokoontunut ensimmäisen maailmansodan aikana. Van muutamat vähemmistöt koettivat bolshevikkien aloitteesta muodostaa ”yhteisrintamaa rauhan puolesta” Zimmerwaldin (vuonna 1915) ja Kienthalin konferensseissa (vuonna 1916), mutta yhteisymmärrystä ei saatu aikaan.
Jo ensimmäisen maailmansodan kestäessä alkoi maailman työväenliikkeessä tapahtua hajaannusta, joka johti sen päätyttyä selvään pesäeroon bolshevikkien aloitteesta syntyneen uuskommunismin ja sosialidemokratian välillä. Ja kun maaliskuussa vuonna 1919 perustettiin edellistä suuntaa edustavien kommunististen puolueiden väliseksi yhdyssiteeksi III Internationale eli Kommunistinen Internationale (Komintern), lyötiin näiden suuntein välille kaikissa kysymyksissä periaatteelliset ja käytännölliset linjat, joita on mahdotonta sovittaa koskaan yhteen, ellei jompikumpi luovu täydellisesti omasta kannastaan.
Mitä tule kommunistien suhtautumiseen rauhan kysymykseen, niin se on ollut alusta saakka johdonmukainen. Ensinnäkin työväestön täytyy varustautua ottamaan kaikkialla valtiovalta käsiinsä aseellista tietä.
Heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, niin sanotun sotakommunismin aikoina, tuomittiin kokonaan toiminta parlamenteissa, ammattiyhdistysliikkeessä jne. Oli varustauduttava välittömään aseelliseen vallankaappaukseen, joka odotettiin tapahtuvan suurimmassa osassa maapalloa aivan lähikuukausien aikana.
*
Aseiden käyttö välttämättömyys
Kun kehitys ei kuitenkaan ollut niin nopeata, hyväksyttiin Kominternin toisessa kongressissa vuonna 1920 se linja, että koko työväenliike oli solutettava sisältäpäin kommunistien käsiin. Oli siis otettava osaa erittäin aktiivisesti työväenliikkeen laillisiin toimintamuotoihin. Mutta lopullinen voitto oli siitä huolimatta saavutettavissa vain aseellista tietä. Näistä kysymyksistä ilmestyi sanottuun toiseen kongressiin Leninin kirjoittama ”Penikkatauti” sekä Trotskin ”Terrorismi ja kommunismi”, joista edellisessä tuomittiin ”sotakommunismi” yksinomaisena menettelytapana ja jälkimmäisessä taas ”keskustalaissuunta”, joka vieroi aseellisia voimakeinoja. Molemmat keinot oli yhdistettävä, joskin aseiden käyttö oli joka tapauksessa välttämättömyys.
Jo sisäpoliittisena taistelukeinona kommunistit siis tuomitsevat jyrkästi rauhalliset menettelytavat.
Sama on asianlaita myöskin sodan käyttämisestä kansainvälisen politiikan välikappaleena. Missään ei ole hyökätty pasifismin kimppuun niin jyrkästi kuin Kominternin eri kongressien päätöslauselmissa. Antimilitaristista propagandaa käsketään kyllä harjoittamaan, mutta vain ei-kommunistien keskuudessa. Sen sijaan kommunistit eivät saa kieltäytyä asepalveluksesta, vaan heidän on hankittava siellä itselleen mitä parhaimmat sotilaalliset tiedot ja taidot.
Ottakaamme muutamia esimerkkejä vaikkapa Kominternin kuudennessa kongressissa (1928) hyväksytyistä teeseistä sotakysymyksessä:
”Jonkun sodan” luonteen tarkkaa arviointia ei voida korvata millään muodollisilla tunnusmerkeillä, sellaisilla kuin esimerkiksi hyökkäyssodan tunnusmerkki. …imperialististen valtioiden sodissa vallankumouksellisia valtioita vastaan ei kysymystä tällaisesta tunnusmerkistä ole ymmärrettävä strateegisessa, vaan historiallis-poliittisessa mielessä. Epäoikeutettua sotaa ei käy se, joka on ensiksi alkanut, vaan se, joka edustaa taantumusta…” (Kommunistisen Internationalen VI maailmankongressi. Sotakysymyksestä teesit ja päätöslauselmat, sivu 23.)
”Kommunistit eivät erota taistelua sotaa vastaan luokkataistelusta, vaan pitävät osana työväenluokan yleistä luokkataistelua…” (Emt, s 25.)
”…keskeisenä tunnuksena ei saa olla rauha, vaan proletaarinen vallankumous. Kommunistien on käytävä tarmokasta taistelua kaikkia puheenparsia vastaan rauhasta…” (Emt.s. 39.)
”Sodan boikotti on typerä puheenparsi. Kommunistien on mentävä jokaiseen taantumukselliseen sotaan.” (Emt. s. 117).
Riittäkööt nämä muutamat lyhyet lainaukset osoittamaan, että kommunismin käsitys sodasta eroaa täydellisesti ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneesta työväenliikkeen ja sen teoreetikkojen kannasta. Se ei tee eroa hyökkäys- eikä puolustussodan välillä. Se ei pyri edes välttämään sotia rauhallisten riidanratkaisumenetelmien avulla, vaan katsoo, että sota sinänsä kuuluu jo kommunismin olemukseen. Ei tosin oman isänmaan puolustamiseksi, jonka sabotoimisesta ja heikentämisestä annetaan ohjeita aina teknillisiä yksityiskohtia myöten. Ei, vaan sota on välttämätön maailmanvallankumouksen toteuttamiseksi. Ja silloin on jokaisen kommunistin taisteltava aktiivisesti omaa valtiotaan vastaan, ellei se ole kommunistinen.
*
Eikä sekään ehto aina riitä, kuten olemme saaneet nähdä toisen maailmansodan jälkeen kommunistien suhtautumisesta Jugoslaviaan. Kommunistisenkin valtion täytyy lisäksi olla nimenomaan vissillä ”oikeaoppisella”, se on Kominternin (myöhemmin Kominformin) linjalla.
*
Mitä tulee sosialidemokraatteihin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, niin heidän keskuudessaan oli aina 1930-luvun puoliväliin saakka vallalla luottamus vasta perustetun Kansainliiton turvallisuustakeisiin ja sen kykyyn rauhallisten riidanratkaisumenetelmien toteuttajana. Mistään varsinaisesta puolustusnihilismistä ei tosin voitane puhua muiden kuin ehkä osittain Hollannin, Skandinavian maiden ja Sveitsin työväenpuolueiden kohdalta. Mutta yleinen suunta oli kaikkialla se, että pyrittiin lyhentämän asevelvollisuusaikaa sekä pienentämän sotilasbudjetteja, vaikkapa aseistuksen rajoittamista koskevat toimenpiteet eivät johtaneetkaan valtioiden välisissä sopimuksissa käytännöllisiin tuloksiin juuri muuta kuin merivarustusten alalla.
Suomen sosialidemokraattisella puolueella oli koko maanpuolustusohjelma tullut käytännöllisen tarpeen vaatimaksi vasta sen jälkeen, kun maastamme tuli itsenäinen. Kuitenkin se, että meillä oli sitä ennen edustanut aseellista voimaa lähes parinkymmenen vuoden aikana yksinomaan vieras sortaja, Tsaari-Venäjä, sekä se, että vuoden 1918 tapaukset olivat vielä avoimena haavana, aiheuttivat työväestön keskuudessa vissiä vastenmielisyyttä koko puolustuslaitosta kohtaan. Etenkin, kun sitä välittömästi täydentävän suojeluskuntajärjestön synty liittyi vielä nimenomaan juuri vuoden 1918 muistoihin.
Kuitenkaan ei Suomen sosialidemokraattinen puolue alunpitäenkään omaksunut puolustusnihilististä kantaa, joskin asevelvollisuusajan ja sotilasbudjettien pienentämisen suhteen tällä vallitsivat samat pyrkimykset kuin muidenkin länsimaiden sos.-dem. puolueiden keskuudessa.
*
Vuoden 1926 puoluekokoukselle sai Taavi Tainion, J.W. Kedon ja Olavi H. Puron muodostama komitea tehtäväkseen valmistaa ehdotuksen puolueen maanpuolustusohjelmaksi. Komitean mietintö perusteluineen oli suorastaan yllättävän reaalipoliittinen, kun ottaa huomioon sen yleisen taustan, joka aikana se laadittiin. Mutta mielialat eivät olleet puolueessa kypsynet sellaisen hyväksymiseen. Luottamus Kansainliittoon oli vielä horjumaton. Ja vuosi 1918 liian lähellä. Puoluekokous ei hyväksynyt mietintöä, vaan sen asemasta lyhyet ponnet, joissa ei esitetty mitään käytännöllistä ohjelmaa, vaan eräitä ylimalkaisia vaatimuksia asevelvollisuusajanlyhentämisestä, maanpuolustusmenojen vähentämisestä, miehistön kohtelusta, suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta jne.
Lienee syytä mainita, että tuossa vuoden 1926 puoluekokouksessa Väinö Tanner lausui mm.:
”Tällä kerta olisi ennen kaikkea lyötävä kiinni se periaate, että meidän puolueemme ei ole puolustusnihilistinen, vaan on valmis puolustamaan maata”.
*
Kun varsinainen maanpuolustusohjelma oli täten jäänyt hyväksymättä, asetettiin vuoden 1930 puoluekokousta varten uusi komitea laatimaan uutta ehdotusta, joka oli lähinnä professori Voionmaan ja tri Helon käsialaa. Kansainliiton arvovalta oli silloin vielä koskematon. Ja juuri aikaisemmin olivat kymmenet maat, Suomi niiden mukana, hyväksyneet Briand-Kellogg –sopimuksen, joka, vaikkakin oli vain periaatteellinen julkilausuma sotien – ei kuitenkaan läheskään kaikkien – tuomitsemisesta politiikan välikappaleena, antoi monille toiveita kansainvälispoliittisen tilanteen jatkuvasta rauhoittumisesta.
Komitean mietintö, joka käytännöllisesti katsoen hyväksyttiin sellaisenaan sos.-dem. puolueen ”ulkopoliittiseksi ja sotilasohjelmaksi”, on myös ymmärrettävä sen ajan näkemysten valossa, tapahtumien polttopisteestä syrjässä olevan Suomen näkökulmasta katsottuna.
Vuoden 1930 maanpuolustusohjelmassa vaadittiin 6 kuukauden palvelusaikaa, ”kansanvaltaisemmille perusteille rakennettua ja vähemmän menoja vaativaa puolustusjärjestelmää”, joskaan siinä ei tarkemmin määritelty tuon uuden järjestelmän organisaatiota. ”Suojeluskunnat on porvariston asekaarteina viipymättä lakkautettava.” Tärkeän osansa muodostivat myös eduskunnan vallan lisääminen puolustuslaitoksen suhteen, ”sodanvastaisen yleisen mielipiteen kasvattaminen” jne. Joka tapauksessa puoluekokouksessa näyttää olleen suuria epäilyksiä uuden ohjelman suhteen, koskapa eräät, mm. Tanner olisivat mieluimmin tyytyneet entisiin, ylimalkaisiin ponsiin ja jääneet odottamaan tapahtumien kehitystä.
*
Kansainvälinen politiikka alkoikin kohta kehittyä täysin päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä oli vuoden 1930 alussa täällä odotettu. Kohta seurasi Japanin hyökkäys Mantshuriaan, natsien valtaanpääsy Saksassa, Reininmaan miehitys ja ennen muuta Italian-Abessinian sota, joka murskasi armottomasti Kansainliittoon kiinnitetyt toiveet. Kansainvälispoliittinen tilanne oli siinä määrin joutunut kiehumispisteeseen, että vuonna 1937 sosialidemokraattinen puolue asetti taas komitean laatimaan uutta ulkopoliittista ja manapuolustusohjelmaa vuoden 1939 puoluekokoukselle. Siihen tulivat J.W. Keto, J.F. Aalto, Onni Hiltunen, Mauno Pekkala, K.H. Wiik ja Väinö Voionmaa sekä sihteeriksi tämän kirjoittaja (Yrjö Kilpeläinen). Voionmaa, Aalto ja Pekkala eivät käytännöllisesti katsoen osallistuneet kuitenkaan sen työhön.
Toukokuussa 1939 pidetyssä puoluekokouksessa hyväksyttiin tämän komitean laatima uusi ohjelma muutamin pienin muutoksin. Sille antoi leimansa silloin jo uhkaava kansainvälispoliittinen tilanne. Niinpä siinä todettiin, että tässä tilanteessa ”tunnustaa puolue Suomen puolustuslaitoksen tarpeellisuuden maan itsenäisyyden PÄÄASIALLISENA suojana”. Puolustuslaitoksen määrärahoja ei vaadittu enää alennettaviksi, joskin niitä myönnettäessä oli ”pidettävä huolta siitä, ettei valtiontaloutta sen vuoksi saateta rappiotilaan ja ettei yhteiskunnallista uudistustyötä siitä syystä syrjäytetä.” Myöskään ei vaadittu enää asevelvollisuusaika lyhennettäväksi.
*
Tietysti olivat (vuoden 1939) ohjelmassa mukana myöskin kohdat ”puolustuslaitoksen kansanvaltaistamisesta”, ”hallituksen ja eduskunnan vallasta puolustuslaitoksen suhteen” sekä ”rauhanomaisen mielipiteen ylläpitämisestä ja kasvattamisesta”. Mutta ensi kerran myönnettiin silloin sos.-dem. puolueen virallisessa ohjelmassa suojeluskuntien sotilaallinen merkitys, sekä vaadittiin samalla takeita siitä, ettei suojeluskunnissa oleva mieliala olisi sosialidemokraattiselle työväestölle ja kansanvallalle vihamielinen, jotta työväestö voisi muuttaa kantansa niiden suhteen.
Noin puoli vuotta tämän ohjelman hyväksymisen jälkeen jouduttiinkin sitä valitettavasti soveltamaan käytäntöön talvisodan puhjettua. Ei tarvinne ryhtyä todistelemaan, kuinka Suomen työväestö sitä noudatti. Siitä kertovat sankarihautojen valkoiset ristirivit omaa kieltään.
Talvisodan lopulla saatiin myöskin sosialidemokraattisen puoluejohdon ja Suojeluskuntain Yliesikunnan välisellä sopimuksella aikaan muodollinen sovinto vuodeta 1918 lähtien avoinna olleessa kipeässä suojeluskuntakysymyksessä, jonka hoitamisessa lienee aikaisemmin ollut syytä niin sysissä kuin sepissäkin.
Lue: Urho Kekkonen; Talvisota https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11188/TMP.objres.460.html?sequence=1
*
Mitä tulee eri maiden sosialidemokraattisiin puolueisiin toisen maailmansodan aikana, niin ne noudattivat lojaalisti omien hallitustensa määräyksiä ja osallistuivat myöskin jokseenkin kaikkialla itse hallitusvastuuseen. Siellä, missä asianomaisten puolueiden toiminta oli jo rauhan aikanakin kielletty, oli asia tietysti aivan toinen. Siellä ne taistelivat diktatuurikomentoa vastaan.
Mitä taas kommunisteihin tulee, niin heti toisen maailmansodan puhkeamisesta aina vuoden 1941 kesäkuun lopulle saakka ne selittivät, että kyseessä oli yksinomaan imperialististen suurvaltojen keskinäinen sota, jota ei pitänyt millään tavalla tukea. Näin oli laita Englannissa, Ranskassa ja eritoten Norjassa, jossa kommunistit harjoittivat keskellä sotaa mitä voimakkainta propagandaa oman maansa puolustusta vastaan.
*
"Fascismin vastaiset taistelijat"
Sen vuoksi saivat Norjassa kommunistilehdetkin ilmestyä vielä natsimiehityksenkin aikana, kun sosialidemokraattiset ja monet porvarilliset sanomalehdet oli lakkautettu jo aikoja sitten.
Suorastaan herkullisia ovat ruotsalaisen kommunistisen ”Ny Dag`in” kuvaukset keväältä 1941 siitä ”työväenliikkeen yhtenäisyydestä ja noususta”, joka oli tapahtunut Norjassa saksalaisten voiton jälkeen, kun sosialidemokraatit eivät olleet enää sitä häiritsemässä.
Vasta Saksan hyökättyä kesäkuussa 1941 Neuvostoliiton kimppuun muuttui kommunistien suhde kaikkialla sotaan niin, että siihen osallistuminen natseja vastaan julistettiin jokaisen kommunistin velvollisuudeksi.
Näin ei tapahtunut kuitenkaan Suomessa, kun jouduimme viime vaiheessa iskemään Pohjois-Suomen saksalaiset joukot (talvella 1944-1945) Norjan rajan yli, koskapa tiettävästi siltä taholta ei tullut yhtään vapaaehtoista.
(Olen vuosikausia 1974 lähtien etsinyt tuollaisia sodasta pidättäytyneitä, jotka välirauhansopimuksen 19.9.1944 jälkeen olisivat ilmoittautuneet vapaaehtoisina Lappiin taistelemaan fascisminvastaiseen sotaan Saksan armeijaa vastaan, enkä ole löytänyt. Paitsi yhden, hän on Ikaalisista, kieltäytyi jatkosodan aikana taisteluista, mutta ilmoittautui vartiopäällikölle syksyllä 1944 vapaaehtoisena lähtemään Lapin sotaan saksalaista vihollista vastaan, ja myös lähti sinne, hän toimi sotilaspoliisina Lapissa. Mutta hänessä oli tämän jutun puitteissa tarkastellen se "puute", yksi sellainen: hän ei ollut kommunisti. Hän ajatteli muuten vain.VH)
Ja kommunististen asevelvollisten keskuudessa rehoitti rintamakarkuruus silloin, kuten aikaisemminkin.
*
Toisen maailmansodan jälkeen YK:hon kiinnitetyt toiveet Kansainliiton työn jatkajana ovat romahtaneet jo paljon lyhyemmässä ajassa kuin jälkimmäisen suhteen. Parasta aikaa (teksti on kirjoitettu 1951) käydään sotaa ainakin Koreassa, Taka-Intiassa ja Tiibetissä.
Kaikkien maiden kommunistiset puolueet ovat näiden sotien suhteen noudattaneet johdonmukaisesti Kominternin kuudennen kongressin vuonna 1928 hyväksymiä sotateesejä. Ne harjoittavat mitä kiihkeintä sotapropagandaa niissä taistelevien kommunistien puolesta. Samaan aikaan, kun on alettu voimakas rauhankampanja yli koko maapallon ENSIMMÄISEN atomipommin pudottamista vastaan.
Sosialidemokraattiset puolueet eivät ole päässeet vieläkään vanhaan päämääräänsä, joka on kaikkine sotien välttäminen rauhallisten riidanratkaisumenetelmien avulla. Niiden kanta pohjautuu sen vuoksi jatkuvasti lähinnä niihin neljään kriterioon, joiden perusteella jo yli sata vuotta sitten työväenliike katsoi sodan oikeutetuksi, milloin sitä ei voida välttää.
Tärkein niistä (kriteereistä, ks. edellä) on maan puolustaminen vieraan taholta tulevaa hyökkäystä vastaan. Ja sikäli kuin on kysymys kansanvaltaisesta valtiosta, sisältääkin tämä kohta jo itseensä kolme muuta.
Eikähän työväestön kanta voi olla muu maanpuolustuskysymyksessä. Sillä vaikka maan itsenäisyys on sen kaikille kansalaispiireille elämän ehto, on se ennen muita tärkeä nimenomaan työväestölle ja talonpojille. He eivät voi useimmissa tapauksissa paeta maan rajojen ulkopuolelle ja luoda siellä itselleen uutta elämää.
Heidän kohtalonsa on sidottu oman maan kohtaloihin, olkootpa ne millaiset tahansa.
*
Lähde:
Jahvetti, alias luutnantti, filosofian maisteri Yrjö Kilpeläinen. Artikkeli julkaistu vuonna 1951, teoksessa Peruskalliomme Maanpuolustus, Helsinki 1951.
*