Uusia avuntarvitsijoita ja uutta kulttuuria saapuu nyt Suomeenkin kiihtyvään tahtiin. Alku on uutisten perusteella sujunut aika hyvin, auttajia on riittänyt ja tilojakin löytynyt. Ruokaa ja vaatteita on jaettu, nyt on aika aloittaa tulijoiden sopeuttaminen. Heille on alusta asti tuotava kaikin mahdollisin, positiivisin keinoin idea siitä, millaiseen ympäristöön he ovat saapuneet. He eivät saa eristäytyä omiin yhteisöihinsä, joissa ainut ikkuna suomalaiseen maailmaan ovat lasten koululäksyt.
Suomalaista yhteiskuntaa pitää esitellä tulijoille mahdollisimman laajasti ja puhua avoimesti myös heidän kulttuurinsa ongelmakohdista, joita täällä ei hyväksytä. Useimmat pakolaiset tulevat hyvin patriarkaalisista kulttuureista, joten meidän on tuotava näiden kulttuurien naisille tietämys siitä, että he voivat myös esim. nostaa syytteen perheväkivallasta tai erota miehestään. Naisia pitää myös kouluttaa arkipäivän asioissa, esim. oman pankkitilin avaamisessa. Samanaikaisesti heidän miehensä voisi koota lastenhoitoryhmäksi, jossa suomalaiset miehet voisivat näyttää mallia esim. vaipanvaihdossa tai lasten kanssa leikkimisessä. Vanhempia voisi aktivoida mukaan myös koulumaailmaan, ainakin valmistavilla luokilla opettaja voisi aivan hyvin pyytää yhtä tai kahta vanhempaa kerrallaan vapaaehtoiseksi luokka-avustajaksi. Tämä toisi vaihtelua turvapaikanhakijoiden päiviin ja opettaisi samalla kieltä ja kulttuuria.
Olen ilolla tervehtinyt uutisia hoivalaitoksiin otetuista vapaaehtoisista sekä nyt Dokventures-tiimin työnhakuportaalia. Tällaista luovuutta tarvitaan laajemmalti, sillä mielestäni meillä on auttajina oikeus myös vaatia tulijoilta jotain. Turvaa ja ylläpitoa vastaan voi toki käyttää muutaman tunnin päivittäin aikaa muiden auttamiseen palkatta, etenkin jos samalla itsekin saa sopeutumisvalmennusta ikään kuin huomaamatta.
Nyt saapuvat, usein lukutaidottomat perheenäidit tuskin koskaan työllistyvät, mutta he voinevat oppia idean itsestään itsenäisinä yksilöinä eivätkä vain miehen omaisuutena. Siten he raivaavat tilaa omille tyttärilleen, jotka kenties jo saavatkin opiskella eivätkä vain mennä naimisiin perheenpään määräämänä ajankohtana. Samalla näiden naisten pojatkin oppivat jotakin naisten kunnioittamisesta.
Kaikki tiedämme, että laajan sopeuttamisohjelman toimeenpano on kallista ja siihen tuskin herkästi rahaa löytyy. Silläkään uhalla, että tiedämme sen säästävän rahaa tulevaisuudessa. Siksi toivonkin, että meistä jokainen ideoisi tapoja, joilla näitä teemoja voisi edistää. Vapaaehtoistyönpäivä palkallisena tai palkattomana työviikon keskelle, erilaisia tempauksia jne. Voi tuntua raskaalle, mutta meillä ei ole muuta tapaa varjella yhteiskuntamme vakautta kuin kertoa tulijoille päättäväisesti ja hymy huulilla, mitä heiltä täällä odotetaan. Ja antaa heille mahdollisuus luoda tulevaisuuttaan.