Näin viime yönä unta. Kamalaa painajaista. Kun heräsin aamuyöstä, tajusin, kuinka Pariisin terrori-isku oli aiheuttanut unen. Suru oli muuttunut alitajunnassa peloksi. Pariisin uhrien omaisten tavoin pelkäsin menettäväni rakkaimpani. Unessa tyttäreni tippui sillalta alas ja kuoli käsivarsilleni.
Ystäväni kertoi, että he olivat puolisonsa kanssa lauantai-iltana lukeneet uutisia ja kuunnelleet surullista musiikkia. Ja itkeneet. Ei, heidän omaisiaan ei kuollut Pariisissa – eikä myöskään Libanonissa – mutta heitä suretti silti.
Eräs mietti, onko hän muuttunut kylmäksi ja tunteettomaksi, kun ei oikein tunne mitään.
Silloin kun 9/11 tapahtui, en nähnyt karmivaa painajaista ja järkyttynyt siitä syvästi. Vuonna 2005 olin tekemässä Lontoossa juttuja pommi-iskuista, 7/7:stä. En itkenyt. Venäjän lentokoneturma sen sijaan kosketti, aika paljonkin.
Jotenkin häkellyttävää, että suruun ei anneta oikeutta. Tai ajatellaan, että kun ei ole surrut tarpeeksi toista terrori-iskua, ei saa itkeä muitakaan. Eikä siksi saa osoittaa myötätuntoakaan.
Olisiko liian kliseistä mainita, että jokaisella on oma tapansa surra. Ei ole kyse siitä, tapahtuuko hirmuteko Libanonissa, Pariisissa vai Lontoossa, ihmiset surevat – tai eivät sure – omalla tavallaan. Elämäntilanne vaikuttaa. Media vaikuttaa. Sosiaalinen media vaikuttaa.
Facebook kehitteli tavan esittää myötätuntoa Pariisin uhreille ja omaisille Ranskan lipun väreillä. Suuri osa käytti mahdollisuutta. Samanlaista ei ollut käytössä, kun Venäjän lentokone tippui. Puhumattakaan vuoden 2005 pommeista Lontoossa, jolloin vastaavaa ei ollut mahdollista tehdä.
Siitä, miten suremme, ei tarvitse kehitellä poliittista jaarittelua. Annetaan ihmisten nyt vaan surra. Omalla tavallaan. Miten muutenkaan voisimme sen tehdä?