Edelliset tekstini ovat koskeneet Immoskohusta lähteneen keskustelujen reaalikysymyksiä. Tämä taas on avoin kirje koko maailmalle, joka ei niinkään sovi puheenvuoroksi tänne Puheenvuoroon, missä ihmiset esiintyvät omalla nimellään ja osaavat käyttäytyä Pikemminkin yritän käsitellä niitä lainalaisuuksia, joita ihan liikaa kohtaan keskustellessani Facebookissa vieraiden, usein hyvin nuorien, monesti feikkiprofiilien takaa kirjoittelevien ihmisten kanssa.
Kun pohdin vaikeita asioita ja keskustelen niistä ihmisten kanssa, minussa herää monia päänsisäisiä aktiviteetteja. Tunnen koko kavalkadin erilaisia tunteita, aina välillä annan keskittymiseni kadota ja jätän ajatusmassan pyörimään passiivisena hetkeksi, mutta aina prosessi vääjäämättä johtaa harmonisien, maailmaa selittävien näkemysten muodostamiseen ja niiden sanallistamiseen. Tiedän tämän prosessin tapahtuvan lopulta otsalohkossani. Ja kun keskustelen ihmisten kanssa vaikeista asioista, kohtaan samanlaisia näkemyksiä, joista näen, että niitä pohdittaessa ne ovat käyneet monen päänsisäisen prosessin läpi.
Mutta harmikseni huomaan, että valitettavan monet sanat ja eleet, joita ihmisten kanssa keskustellessani kohtaan, eivät minkään rehellisyyden, tunneälyn tai logiikan kautta tarkasteltuna voi olla mahdollisimman pitkälle jalostettuja ajatuksia. Sieluni keittiöpsykologian oppikirjasta luen, kuinka otsalohkon sijaan nämä ajatukset ovat jääneet jumiin amygdalan, pelkoa, aggressiota ja vaaraa aistivan aivonosan kohdalle ennen kuin ne on sysätty ulkomaailmaan. Tähän väliin lähde skeptisille, ja vilpiton kehotus asiasta tietäville valistaa mua lisää tän ihmiskäyttäytymisen takaisesta fysiologiasta.
http://blogs.scientificamerican.com/…/what-does-mindfulnes…/
Tämä ei tarkoita, etteivätkö ajatukset sanojen takana voisi myöhemmin jalostua päässä harmonisiksi ja rehellisiksi näkemyksiksi, sanat jo sanottua. Sanat kuitenkin ovat jo maailmalla, ja sosiaalisina olentoina luomme sosiaalisella toiminnalla itseämme ja myös toisia, jotka kokevat kumppanuutta kanssamme. Olemme kuin puhumme. Mutta se, että annamme tämän tuiki tärkeän sosiaalisen kokemuksen, näkemysten jakamisen, tapahtua pelon, vitutuksen tai aggression vallassa, tuo maailmaan aivan omanlaistaan energiaa. Kaikki voivat tehdä päätelmiä siitä, millaisia ammatteja ja muita yhteiskunnallisia toimia minun alussa määrittelemälläni tavalla lopullisiin, sanallistettuihin ajatuksiinsa päätyvät ihmiset ovat esimerkiksi menneisyydessä tehneet. Sitten voimme miettiä ihmisiä, jotka ovat luoneet sosiaalisen minänsä amygdalan (eli kertauksen vuoksi, pelkoa, aggressiota ja vaaraa säätelevä aivonosa) kautta. Mitä kaikkea heidän edustamansa energiataso on menneisyydessä rakentanut? Tai tuhonnut?
Tämän kirjoituksen tarkoitus on saada kaikki sen lukevat miettimään rehellisyyttään omaa itseään ja muita kohtaan, ja kuinka paljon sitä lisäämällä oikeastaan häviää tai sitä teeskentelemällä voittaa. Mikäli itse taas todella kokee vastakkainasettelua luovien ajatusmallien olevan riittäviä selittämään maailmaa ja jäsentämään ihmistenvälistä toimintaa, niin miksi edes vaivautua pohtimaan asioita toisten kannalta, jotka haluavat käyttää kaiken aivokapasiteettinsa kyseisten, täysin luonnollisten ja evolutiivisten ajattelumallien häivyttämiseen? Jos haluaa vallankumousta, miksi värvätä filosofeja, opettajia, taiteilijoita ja tutkijoita?
Kaikki puhe on palopuhetta, kun haluaa polttaa maailman.