Juha Sipilä ja Alexander Stubb ovat huomanneet, että aito rakkaus on sitä, kun vihaa yhdessä toisen ihmisen kanssa samoja asioita. Nyt he ovat löytäneet yhteisen vihollisen tieteestä ja akateemisesta sivistyneistöstä.
Jo viime keväänä Stubb pullautti, että poliittisten päätösten tekemiseen ei tarvita ”päivystäviä dosentteja”. Juha Sipilä puolestaan puhuiäskettäin halventavaan sävyyn ”kaiken maailman dosenteista”.
En epäile, etteikö akateeminen maailma kritiikkiä kestäisi. Mutta hallituksen oma asema muodostaa nyt sellaisen lasitalon, että eipä kannattaisi sieltä päin viskoa kiviä muun yhteiskunnan suuntaan.
Dosentit näyttävät olevan se ryhmä yliopistoissa, joka on perinyt ”hajamielisen professorin” paikan. Ennen vanhaan tiedeyhteisön pelle oli hajamielinen professori, joka tekeytyi muistamattomaksi saadakseen huomiota etenkin nuoremmilta kauniimman sukupuolen edustajilta. Mikäli julkista sanaa on uskominen, nykyisin tuota tehtävää näyttävät hoitavan ”päivystävät dosentit” ja ”kohudosentit”.
Nimittely on harhaanjohtavaa, sillä dosentuuri on itse asiassa akateemisen maailman tärkein huomionosoitus. Tosin se ei enää muuta olekaan kuin pelkkä huomionosoitus, siis arvo. Dosentuurin voi saavuttaa kuitenkin vain tieteellisillä ansioilla, kun taas professoriksi voi päätyä myös arvonimen kautta. Tohtoriuden puolestaan voi saavuttaa tutkinnon suorittamisen lisäksi myös tullessaan vihityksi kunniatohtoriksi.
Hallitusten harjoittama tiedepolitiikka on itse saanut aikaan tilanteen, jossa virkaa vailla olevat dosentit näyttävät epäuskottavilta julkisessa sanassa. Huono taloudellinen asema on aiheuttanut sen, että ansioituneet ihmiset joutuvat olemaan heittopusseina, mikä sitten kompromettoi heidän sanottavaansa. En ole itsekään innostunut hakemaan dosentuuria, vaikka sitä on silloin tällöin väläytelty, sillä minusta tuntuu, ettei se toisi lisäarvoa tuotantooni. Julkinen sana on syyttä suotta mustamaalannut dosentti-nimikkeen statuksen.
Islamistisissa maissa hallitukset pannaan kokoon piispoista. Suomessa hallitus kootaan aluepoliittisin perustein ja sukupuolten tasa-arvoa priorisoivin kiintiöin keistä tahansa. Entä, jos seuraava hallitus pantaisiin kokoon dosenteista? Tuskin tulisi huonompi, sillä mitäpä pahaa on siinä, että poliittiset päätökset perustuisivat harhaluulojen ja oletusten sijasta tietoon, ymmärrykseen, asiantuntemukseen ja arvostelukykyyn. Minun mielestäni Suomen nykyhallituksen vähiten epäonnistunut ministeri on nimenomaan dosentti.