Kenelläkään ei ole oikeutta kohdella teitä kaltoin… Tämä on teidän maanne. Nämä ovat teidän talonne, teidän niittynne ja puutarhanne. Teidän muistonne... Näillä sanoilla Serbian kommunistisen puolueen puheenjohtaja Slobodan Miložević aloitti puheensa Kosovo Poljessa huhtikuussa 1987. Paikalle kerääntyneet serbit näkivät hänessä johtajan, joka välitti juuri heistä.
Miloževićin haaveet Suur-Serbiasta käynnisti Balkanilla liki kymmenen vuotta kestävän konfliktin. Kymmenet tuhannet kuolivat, sadat tuhannet joutuivat pakenemaan kodeistaan, naisia raiskattiin ja kokonaisia kaupunkeja ja kyliä tuhottiin. Konfliktin tunnetuin yksittäinen tapahtuma on varmasti Srebrenican joukkotuhonta 1996. Muutamassa päivässä 8000 muslimipoikaa ja -miestä teloitettiin maatilan pellolle.
Yksi tappajista oli reilu parikymppinen Dražen Erdemović, joka myöhemmin todisti Miloževićia vastaan YK:n kansainvälisessä sotarikostuomioistuimessa. Viattomien siviilien tappaminen oli välttämätöntä, koska Miložević niin sanoi.
Vihollinen on keskuudessamme, jos ette nyt tartu aseisiin he tappavat teidät ja raiskaavat naisenne ja lapsenne. Muun muassa näillä sanoilla Ruandan hutu-johtajat agitoivat tappamaan vähemmistössä olleet tutsit. Huhtikuussa 1994 alkoi Ruandan 100 päivää kestänyt joukkotuhonta. Liki miljoona tutsia surmattiin, naisia ja lapsia raiskattiin ja heidän kodit tuhottiin.
Näissä konflikteissa toistuu historiasta liian tuttu kaava; vallanhimoinen johtaja, vihan lietsontaa toistava media, perusteettomien uhkakuvien maalailu ja pelon kasvattaminen sekä yhteisen vihollisen syyttäminen kaikesta, mikä yhteiskunnassa on pielessä.
Miten tavallisista ruandalaisista tuli yhdessä yössä kylmäverisiä tappajia? Miten perheen isä saatiin surmaamaan omat lapsensa vain sen takia, että heidän äitinsä oli tutsi? Miten perheenäiti saatiin surmaamaan tutsi-miehestä raskaana olevan sisarensa? Kysymysten sarja voisi olla loputon, mutta vastaus on aina sama: eliitti vetoaa kansaan lietsomalla paniikkia ja pelkoa maalaamalla synkän tulevaisuuden tapa tai tule tapetuksi-ideologialla. Muuta ei tarvita.
Toimittaja Jean Hatzfeldin tallentamasta aineistosta YK:n Ruanda tuomioistuimen ns. mediaoikeudenkäynnissä löytyy seuraava mielenkiintoinen sitaatti:
Killing is very discouraging if you must decide it to do so yourself… but if you are obeying orders from the authorities, if you are adequately conditioned, if you feel pushed and pulled, if you see that the carnage will have absolutely no adverse effects in the future, you feel comforted and revitalized. You do it without shame… We envisaged this relief with no reluctance whatsoever… we were efficiently conditioned by radio broadcasters and advice we heard. (Hatzfeld 2003:85)
Ruandan valtaapitävien hallussa oleva media teki juuri sen, mitä propagandaoppikirjoissa opetettiin. Kansa ehdollistettiin - ilmaan moraalisia tai ideologisia rajoitteita - vetoamalla yksilön näkemykseen omasta selviytymisstrategiastaan. Näin syntyy demokraattinen alibi, vapaalippu hirmutekoihin.
Eräässä haastattelussa tasan kaksikymmentä vuotta sitten toimittaja kysyi, voisiko se, mitä tapahtuu Balkanilla, tapahtua myös Suomessa. Vastasin silloin, että sivistyneet suomalaiset haluavat kehittää moniarvoista yhteiskuntaa ja maamme riippumatonta mediaa ei kukaan voi valjastaa propagandan levittämiseen. Nyt en ole tästä enää niin varma.
Polttopulloiskuja, tuhopolttoja, vihan ja perusteettoman pelon lietsontaa, pahoinpitelyjä, perättömien tapahtumien tietoista levittämistä, poliitikkojen uhkaamista, vainoamista ja trollien usuttamista ns. toisinajattelijoiden kimppuun - kaikki tämä on tämän päivän arkea myös meillä.
Väkivallasta ja raiskauksista fantasioivat kansallismieliset syyttävät yhteiskunnan niin sanottua yhteistä vihollista juuri siitä, mihin itse ovat ryhtymässä. Niin tapahtui Saksassa, Balkanilla ja niin tapahtui myös Ruandassa. Väkivallasta ja sillä uhkaaminen on tullut normi, muka ylilyönnit kuitataan ontolla pahoittelulla. Ja klikkimedia kohdistaa katseensa seuraavan päivän uutisaiheisiin.
Nykyinen väkivallan ilmapiiri Euroopassa on erityisen huolestuttava siksi, että väkivalta ei lopu itsestään. Kun vastuulliset päättäjät, viranomaiset ja media eivät siihen puutu, se väistämättä eskaloituu avoimeksi konfliktiksi. Sellaisesta kukaan ei selviydy voittajana.
Olin paikalla kun Dražen Erdemović YK:n sotarikostuomioistuimen todistajanaitiossa kertoi tapahtumista Srebrenicassa. Hän oli aidosti pahoillaan. Olen pahoillani kaikkien uhrien puolesta. En pelkästään niiden, jotka surmattiin maatilalla vaan kaikkien uhrien puolesta Bosniassa ja Herzegovinassa ja riippumatta heidän kansallisuudestaan. Tappamiensa siviilien tavoin myös Erdemović oli vihan ja pelottelun uhri. Hän oli kuvitellut puolustavansa kotimaataan yhteistä vihollista vastaan, mutta päätyi vallanhimoisen Miloževićin sokeana soturina vankilaan.