Eilen juhlittiin Suomen 98:tta itsenäisyyspäivää perinteisin ja juhlallisin menoin. Oli suuri kunnia päästä osallistumaan Suomen tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle ensimmäistä kertaa. Samalla paikattiin opiskeluaikainen "linnanjuhlatraumani", sillä en kuulunut Maanpuolustuskorkeakoulussa niihin kurssimme pisimpiin, jotka olivat kadetteina juhlissa edustamassa.
Vaikka juhlassa ei ole tapana politikoida, tarttui korvaani pariinkin otteeseen keskustelu siitä, onko Suomi todella itsenäinen maa. On tietysti totta, että erilaisten arvioiden mukaan 70–90 prosenttia lainsäädännöstämme perustuu Euroopan unionin päätöksiin. Samalla on kuitenkin muistettava, että unionitason päätöksissä on yleensä suhteellisen suuri kansallinen liikkumavara. Sitä on vain osattava käyttää. Useat jäsenvaltiot eivät nykyiselläänkään kysele EU:n suunnalta, ”Voimmeko me tehdä näin?” vaan ”Miten me voimme tehdä näin?”. Suomessa tätä jälkimmäistä on kyselty valitettavan harvoin.
Suomen on määrätietoisesti uskallettava kyseenalaistaa sellaiset unionin direktiivit ja päätökset, jotka eivät selkeästikään sovellu kansalliseen tilanteeseemme. Tällaisiin on haettava rohkeasti poikkeuksia. Viimeisin esimerkki tällaisesta direktiivistä on komission antama esitys uudeksi asedirektiiviksi, joka tulisi toteutuessaan pahimmillaan lopettamaan puolustusratkaisuumme sisältyvän vapaaehtoisen maanpuolustustyön sekä vaikeuttamaan myös metsästysharrastajien elämää.
Suomi on näkemykseni mukaan edelleen itsenäinen, mutta tuota itsenäisyyttä on käytettävä nykyistä rohkeammin. Itsenäisyys voidaan menettää valitettavan monella tavalla, myös vapaaehtoisesti, ja tälle tielle emme voi hakeutua. EU tai mikään ulkopuolinen valtio ei tällä hetkellä uhkaa itsenäisyyttämme, vaan pahin uhka olemme valitettavasti me itse. Meidän tulee uskoa itseemme ja vaalia sitä perintöä, jonka puolesta niin monet joutuivat antamaan sen kaikista suurimman uhrauksen.