Rahan tarjontaan ja kiertoon vaikuttaminen on yksi keskeisiä talouspolitiikan työkaluja. Rahapolitiikan on kuitenkin katsottu olevan pitkälti EU:n käsissä, eikä meillä ilmeisesti pitäisi olla juuri mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Näkemys onkin osin totta, mutta kai me nyt jotain voimme tehdä?
Talouskuripolitiikkaan, jota Suomikin yrittää räpistellen saada käyntiin, liittyy aina lyhyen aikavälin ikäviä vaikutuksia. Ostovoiman lasku hyydyttää kotimaista kaupankäyntiä hyvin paljon ennen kuin kohonneesta viennistä saadut rahat päätyvät talouteen. Tästä voi helposti seurata myös ensialkuun kasvavaa työttömyyttä.
Koko projektin perimmäinen ideahan on tietysti laskea yritysten kustannuksia niiden kilpailukyvyn parantamiseksi. Tätä voidaan tehdä esimerkiksi laskemalla verorasitusta, joka syvällä kyntävän julkistalouden ja ilmeisen julkisen sektorin sopeutumishaluttomuuden oloissa lienee mahdotonta. Raaka-aineiden hintoihin ei juuri voi vaikuttaa, mutta palkat muodostavat tuontantoketjussa hyvin merkittävän menoerän. Teollisuudenalasta riippuen, palkkojen osuus arvonlisästä on yleensä noin 50-80%.
Talouskurin vaikutuksia voi yrittää myös pehmentää julkisilla toimilla. Työttömyydestä seuraa vaikeuksia esimerkiksi lainojen hoidossa. Valtio voisi käyttää voimaansa lisätäkseen luottamusta rahamarkkinoilla esimerkiksi myöntämällä työttömäksi jääneille takauksia lainojen järjestelyyn vaikka nyt siten että niistä ei maksettaisi lyhennyksiä viiteen vuoteen. Takaus laskisi korkoja ja helpottaisi veloista selviämistä. Ylivelkaantumisella ja maksukyvyttömyydellä on aika ikäviä seurauksia niin yhteiskunnan kuin yksilönkin kannalta. Jos maksuvaikeudet johtuvat vain tulovirran heikkoudesta eikä esimerkiksi henkilön taseen huonosta kunnosta, on typerää aiheuttaa ylimääräisiä ongelmia irtisanomalla lainoja ja heittämällä ihmisiä hankeen.
Monia muitakin takausmuotoja kannattaisi harkita. Opintolaina on mahtava keksintö. Siinä yhteiskunta ja yksilö ovat jakamassa investoinnin kustannuksia ja molemmat myös saavat hyötyä. Henkilö parantuneena työmarkkina-asemana ja sivistyksenä, yhteiskunta taas kasvaneena osaamispotentiaalina. Valtio voisi miettiä, kuinka opintolainasta saisi nykyistä houkuttelevamman. Sadoista tuhansista työttömistä ison osan kannattaisi käyttää aikaa uusien taitojen ja tietojen opiskeluun, mutta kun ei. On melko ymmärrettävää että perheellinen ja velkainen ihminen valitsee mieluummin isommat tuet kotona oleilusta kuin pienemmät tuet opiskelusta.
Miten lasketaan yhtä aikaa suomalaista kustannustasoa, pidetään yllä kotimaista ostovoimaa ja vältetään velkaantumista? Kuripolitiikan ohelle voisi ottaa takausprojektin. Takaus on vähemmän likvidiä kuin nykyinen syömäpikavippivelkarahan kylvö kansalle, mutta siinä on myös hyviä puolia. Takausten takana on myös reaalista omaisuutta, kuten asunto, tai pyrkimys lisätä ihmisten osaamista, kuten koulutus. Sekä koulutus että reaaliomaisuus lisäävät luottamusta markkinoilla. Takauksilla on elvyttävä vaikutus, mutta se perustuu johonkin tavoiteltavaan asiaan.
Kun me oikein funtsimme, löydämme kyllä kaikki tarvittavat keinot vaikuttaa rahan kysyntään ja tarjontaankin juuri haluamallamme tavalla. Valtion tase on äärimmäisen vahva. Pitäisi miettiä kuinka sitä käytetään suomalaisten hyödyksi kuitenkaan syömättä maata lastemme alta.