EU:n 15 heinäkuuta pidetyn Kreikka-huippukokouksen sisällöstä ja keskusteluista tippuu hissukseen lisää järkyttävää tietoa.
Meitä suomalaisiahan hellittiin YLE:n uutistarjonnalla, joka oli kokouksen sisällöstä ja tunnelmista pihalla kuin keväinen lumiukko. Kansalaisille tarjoiltiin twitter-juoruja ja toimittajien omia tulkintoja. Soini kuulemma uhkaili kuulemma erolla ja ilmeisesti myös pian olisi todettu RKP:n pääsevän hallitukseen.
Todellisuus oli näitä Ylen taruja ihmeellisempää. Tosiasiassa 17 tunnin keskeytymätön kokous oli ilmeisesti jonkinlainen sakinhivutus, jossa huudettiin, painostettiin ja melskattiin. Se miksi ruotsalainen MEP arvosteli meidän Alexander Stubbia, johtuu ilmeisesti siitä, että Stubb omaksui kokouksessa jonkinlaisen ”inkvisition renkipojan” roolin ja toimi varsinaisten piiskureiden rinnalla apuläksyttäjänä. Ylimielinen luennointi ja syyllistäminen olivat kuulemma Stubbin tavaramerkkeinä. Olisi kiva kuulla Stubbin oma versio tapahtumista; molempia osapuolia olisi hyvä kuunnella.
Kokous toimi hienona pelotteena EU:n johtajille. Jos joku pullikoi, niin hänet pannaan rehvakkaasti ruotuun! Epäilen myös, että meidän kiltille Juha Sipilälle tämä kokous oli aikamoinen trauma. En usko, että hän pystyy tämän jälkeen nukkumaan kunnolla.
Lopulta Ranskan johtaja Hollande totesi, että nyt tarvitaan jonkinlaista etujoukon EU-hallitusta, jolla on oma budjetti ja hallitus. EU:n alueelle on syntymässä näin jonkinlainen Saksan ja Ranskan voimakeskittymä, jolla on ympärillään alusmaita.
EU:n tulevaisuus olisi: Saksa ja Ranska sekä näiden dominiot.
”Räyhänomainen rinnakkainelo”
Huutaminen ja uhkailu ja sakinhivutus ovat vanhoja vaikutuskeinoja. Niiden yhdistäminen EU:n ”sivistyneeseen” johtamiseen on tietysti järkytys kaikille. EU ei kuitenkaan eroa kovinkaan paljon edeltäjistään: kun raaputat näitä sivistyneitä poskisuudelma-johtajia, niin siellä se vanha toimintakulttuuri näkyy. Peiton alta läpsyvät vanhat imperiumin rakentajien varpaat.
Tämä kokous muistutti kovasti valtakunnan kanslerin Adolf Hitlerin painostusta vuonna 1939 Tšekkoslovakian johtajaa Hachaa vastaan. Siinä jotain samantyyppistä sakinhivutusta kuin mitä Leonid Brežnev ja neuvostojohtajat harjoittivat 1968 Dubcekia vastaan. Monen tunnin painostuksen ja haukkumisen jälkeen tulivat kameramiehet ja näiden katsellessa Leonid Ilijitš suuteli Dubcekia poskelle. Neuvostoliiton sen aikainen iskulause rauhanomaisesta rinnakkainelosta muuttui sosialistisessa leirissä ”räyhänomaiseksi rinnakkaineloksi”.
Mitä Suomi voi tehdä?
Meillä on kaksi mahdollisuutta. On joko tehtävä stubbit ja karjuttava leijonien kanssa. Näin saadaan renginpaikkoja ja luottamusta EU:n ytimissä. Tällä hovimestaripolitiikalla saadaan ehkä jotain kulttuurillisia myönnytyksiä ja pääsilityksiä. Kehityksen lopussa on kuitenkin EU-dominio, joka on Afrikan ja Aasian väestönsiirtojen ja ydinjätteiden loppusijoituspaikka. Meille jää saunaveden kantajien osa.
On ehkä olemassa toinenkin vaihtoehto.
Meidän on kuitenkin hyvä kysellä itseltämme: onko kansallisella itsemääräämisoikeudella merkitystä? Pitääkö sitä puolustaa? Ja ennen kaikkea: Mitä tehdä?
Arto Luukkanen
Järvenpää