Vastakkainasettelua, yleistämistä, median mässäilyä. Jatkuvasti tapahtuu mielenosoituksia, joissa ääripäät ovat vastakkain; Maamme on jakautunut selvästi kahteen osaan. On ”Rajat kiinni” -porukka ja ”Welcome refugees”. Varmasti meiltä löytyy kolmaskin osapuoli, mutta selvästi mediaa ei kiinnosta, sillä muuten aihe ei myy.
Yleensä tykkään olla kaupunkimme keskustassa ja tervehtiä ihmisiä ja rupatella, koska hyvin usein siellä tulee monia tuttuja vastaan. Mutta viime aikoina tämä on jäänyt vähäiseksi minulta osaltani, sillä lähdettyäni asioimaan taikka töihin, koitan välttää kaupungin keskustaa ja mennä suoraan hoitamaan sitä asiaa mitä varten olinkin tullut. Pakko myöntää, että katson turvallisuussyistä ympärilleni hyvin usein, ihan varmuuden vuoksi.
Aamutkaan eivät ole minun osaltani enää normaaleja. Herättyäni aamulla otan heti Ipadin käteeni ja selaan suoraan sängystä uutisia. Heti kun päivän otsikoissa eteeni tulee jokin rikos tai raiskaus, jännityn ja jään hetkeksi miettimään, ennen kuin avaan linkin. Sisällä kehossani alan puhumaan ja rukoilemaan Jumalalle; Rakas Jumala toivon että kysymyksessä ei olisi maahanmuuttajataustainen henkilö. Aina on rankkaa ja epämukavaa kuulla rikoksista ja raiskauksista, eikä kantasuomalaisen tekemänä asia ole sen kevyempi, mutta viimeaikoina maahanmuuttajiin kohdistuneen kiristyneen ilmapiirin vuoksi ja oman pakolaistaustani vuoksi koen tällaiset tapahtumat vielä rankemmiksi. Saan yleensä kuulla tällaisista tapauksista välittömästi, ja viime aikoina niitä on tuntunut kuulevan lähes päivittäin joko sosiaalisen median kautta, puhelimen välityksellä tai kasvotusten.
Saan valtavasti soittoja niin kantasuomalaisilta kuin maahanmuuttajilta. Aina kun puhelimeni soi niin itse keskityn ensisijaisesti kuuntelemaan. Hyvin usein keskustelu menee niin, että ihmiset kertovat mitä kaikkea minun poliittisena henkilönä tulisi sanoa ja viedä eteenpäin päättäjille. Sitten on niitä jotka kyselevät vähän aremmista poliittisista asioista, joista kuitenkaan en voi kertoa kovinkaan paljoa.
Olen itse maahanmuuttaja, mutta olen myös kantasuomalaisen vaimoni kanssa saattanut kaksi viatonta lasta tähän raakaan maailmaan. Nyt olen monesti ajatellut, että olenko tehnyt virheen siinä, että tein lapsia tällaiseen maailmaan, jossa sääli ja suvaitsevaisuus huutaa poissaolollaan. Ymmärrän, että minulle on helppo tulla puhumaan näistä asioista ja olen muutenkin näkyvässä roolissa kaupungissani, mutta minunkin voimavarani ja käteni ovat rajatut. Tämä tilanne pyörii kokoajan päässäni ja mihin ikinä menenkin, se seuraa minua. Mutta kuitenkin välillä se sisäinen ääneni puuttuu tilanteeseen ja sanoo että et sinä ole vastuussa toisten ihmisten teoista, ainoastaan omistasi ja siitä mitä annat lapsillesi.
Tilanteesta entistä vaikeamman tekee maamme hallituksen kokemattomat virheet esimerkiksi siinä, miten edellä mainituissa tilanteissa tulisi toimia turvapaikanhakijoiden suhteen. Mitä tapahtuu maamme turvallisuudelle runsain määrin tulevien kielteisten päätösten jälkeen ja onnistuuko ylipäänsä käännyttäminen lainkaan. Entä kuinka kauan henkilöitä voidaan pitää ns. ”palautuskeskuksissa” ja samaan aikaan tilanne vastaanottokeskuksissa kärjistyy ja ihmiset alkavat turhautumaan ja silloin erilaiset mielipiteet ja poliittiset erimielisyydet alkavat nostamaan päätään turvapaikanhakijoiden keskuudessa.
Olen perehtynyt melko laajalti aiheeseen ja näen sellaisen tulevaisuuden ja asioita, mitä pahimmassa tapauksessa Suomessa tulee tapahtumaan, mutta ääneni ei kanna huutojani. Tämä ei ole se Suomi mihin minä tulin 9.4.1997. Tämä joulu on todella musta joulu.
Muhis Azizi
Turun kaupunginvaltuutettu,
Turun monikulttuurisuusneuvoston pj.