Saudi-Arabian ja Iranin välisen konfliktin juuret ovat syvällisiä. Ne ovat syvällisemmät kuin monet historiattomat ja uskonnottomat länsimaalaiset tulevat ajatelleeksi.
Helposti tyydytään lyhytnäköisesti vain paheksumaan näissä maissa toteutettuja teloituksia (ikään kuin valtioilla ei olisi oikeutta kuolemantuomion langettamiseen kansalaistensa suojelemiseksi murhaajilta). Kaikki on helppo leimata ylimalkaisesti vain uskonnon syyksi. Silloin ei tarvitse vaivautua ottamaan asioista selvää, saati kyseenalaistamaan omia uskomuksiaan vaikkeivät ne muodollisesti uskonnollisia olisikaan.
Saudi-Arabian ja Iranin välisissä suhteissa on ajoittain nähty merkkejä myönteisestä kehityksestä. Tämä on kuitenkin tapahtunut vain virallisella tasolla. Muodollisesti. Moskeijoihin ja kansojen syviin riveihin asti lähentyminen ei ole ulottunut. Tuskin ulottuukaan.
Pinnan alla osapuolten välillä on syvä juopa. Tämä johtuu siitä tai pikemminkin ilmenee siinä, että Iran taistelee Assadin hallinnon pönkittämiseksi Syyrian sodassa. Iranin hallitus myös tukee alistettuja shiia-vähemmistöjä monissa Lähi-idän maissa. Se on varannut itselleen oikeuden rahoittaa ja varustaa sunnihallituksia vastaan taistelevia shiia-kapinallisia, joita saudihallitus kutsuu terroristeiksi.
Syyt jännitteisiin ovat syvemmällä. Islam on myös valtioideologia. Muslimien profeetta Muhammed oli paitsi valtionjohtaja myös sotapäällikkö. Sapelin kalistelu määrittelee islamin vaikutuspiirissä elävien tulevaisuuttakin. Kun tähän lisätään islamin ekspansiivinen luonne sekä uskomus siitä, että pyhässä sodassa, jihadissa kaatunut pääsee varmuudella paratiisiin, yllyke väkivaltaan on sisäänrakennettu.
Islamin pääsuuntia edustavat shiiat ja sunnit käyvät loputonta perimystaistelua siitä, kenellä on oikeus profeetan auktoriteettiin. Pääsuunnat ovat lisäksi jakautuneet lukuisiin alasuuntauksiin. Eri suuntauksiin kuuluvat eivät välttämättä tunnusta toisiaan edes muslimeiksi.
Nykyinen kriisi Lähi-idän mahtimaiden välillä leimahti, kun Saudi-Arabia viikonloppuna ilmoitti teloittaneensa 47 terrorismista tuomittua. Näiden joukossa oli tunnettu shiialainen imaami Nimr al-Nimr. Hän oli keskushahmo Saudi-Arabian shiiavähemmistön vuonna 2011 alkaneissa mielenosoituksissa. Saudihallituksen kannalta uhattuna on myös maan kuningashuoneen asema.
Saudivaltio on ankkuroinut wahhabismiin. Siinä tavoitellaan alkuperäistä (sunnilaista) islamia, kuten salafismissakin. Se on wahhabismia lähellä oleva toinen alasuuntaus sunnilaisuudessa. Molemmat korostavat ehdotonta yksijumalaisuutta, monoteismia. Muiden kuin Allahin rukoileminen on kiellyttyä, Muhammedin syntymäpäivää ei pidä viettää eikä imaamien ja moskeijoiden ulkonaista asemaa korostaa.
Molemmat alasuuntaukset ovat innoittaneet seuraajiaan terroritekoihin. Niistä löytyvät myös Daesh/ISIS-järjestön ideologiset juuret.
Iranin islamilaisen tasavallan valtioideologia on shiialaisuus. Siinä korostetaan Muhammedia seuraavien imaamien asemaa ja etenkin niin sanotun kätkeytyneen imaamin, Muhammed al-Mahdin, valtaa. Hänen uskottua paluutaan odoteltaessa valtaa käyttävät muut imaamit. Nämä ovat järjestäytyneet hierarkkiseksi järjestelmäksi, jonka huipulla on yksi tai useampi ajatollah.
Imaamien arvostus on korkealla ja heidän esimerkkiään tulee seurata. Iranin islamilaisen tasavallan ylimmän johtajan, Ali Khamenein, asema on tämän takia ylivertainen verrattuna minkään muuhun valtion johtajaan.
Shiialaisen imaamin telottaminen Saudi-Arabiassa oli paljon vakavampi asia kuin jos sunnilaisuutta edustava imaami olisi teloitettu shiialaisessa valtiossa. Wahhabismin kannalta imaamien korostaminen sen sijaan viittaa monijumalaisuuteen, polyteismiin, mikä islamissa on ateismin jälkeen suurin pahennus. Opilliset erot Saudi-Arabian ja Iranin valtiouskontojen välillä ovat kaikkea muuta kuin vähäisiä.
Vuoden 2001 terrori-iskujen seurauksena Yhdysvaltain johdolla aloitettu Irakin sota muutti osapuolten välistä alueellista voimatasapainoa. Laajamittaisilla ulkopuolisilla sotilaallisilla interventioilla, joiden seurauksena hallituksia kaadetaan, on taipumuksena horjuttaa kohdemaassa eri ryhmien välisiä valtasuhteita (vrt. Libyan sota vuonna 2011).
Irakin sota ei ainoastaan edistänyt alueen sunnimuslimien radikalisoitumista ja kansainvälistä terrorismia. Sen seurauksena valta vaihtui Bagdadissa, Irak siirtyi Iranin shiiahallituksen etupiiriin ja sen edistämä islamilainen vallankumous eteni uuteen vaiheeseen.
Iranin ja Saudi-Arabian välisen konfliktin syveneminen ja leimahtaminen avoimeksi sodaksi olisi maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta kuitenkin vahingollista myös Suomen kannalta. Öljyn maailmanmarkkinahinta todennäköisesti nousisi nykyisestä aallonpohjasta. Tämä hidastaisi talouden elpymistä ja pahentaisi valtion velkaantumista. Aseellisen konfliktin laajeneminen Lähi-idässä lisäisi myös Eurooppaan suuntautuvaa pakolaistulvaa. Maahan muuttavien muslimien myötä eri suuntausten väliset ristiriidat ja yhteenotot epäilemättä arkipäiväistyisivät Suomessakin.
Iran ja Saudi-Arabia jatkavat myös varustautumistaan. Varustelukilpa on edennyt nykyaikaisen ohjusteknologian tasolle. Tästä hyötyy ennen muuta aseteollisuus sekä idässä että lännessä. Länsivallat ja Venäjä ovat tähänkin kehitykseen osallisia.
Rauhanomaisen rinnakkaiselon edellytysten vahvistaminen Lähi-idän ruutitynnyrissä on suuri haaste. Hyöty siitä on Euroopankin kannalta silti niin suuri, että sitä kannattaisi kaikin keinoin edistää. Laiha sopu – vaikka vain virallisella tasollakin – olisi parempi kuin lihava riita.
Petteri Hiienkoski