Kun sain ensimmäisen kerran turpaani, minua vaivasi mustelmien ja sittemmin pysyväksi paljastuneen ruumiinvamman lisäksi moraalinen närkästys. Ja se moraalinen närkästys vasta olikin sitä parantumattoman luonteista. Vammojen lisäksi kauhistuttavaa oli se, että minulla oli ollut oikeus koskemattomuuteen ja tähän on kajottu. Tämä jäyti perusturvallisuutta syvällä ja hyvin väkivallan ihannointia tukevalla tavalla. Se sytytti Pyhän Kostonhimon. Se ajoi haikailemaan maailmaa, jossa palautetaan potut pottuina. Ja jossa rangaistustilanteessa "It is done when I say it is done". Kostamisfantasiointi tuntui hyvältä. Siitä tuli itselle kiva ja pörröinen olo minulle itselleni.
Samalla demonstroitui se, että poliisi ei yleisimmin ota tekijöitä kiinni ennen kuin nämä tekevät tekoja. Ja vain hyvin harvoin se on suorassa pahoinpitelyssä interventioimassa. Pahoinpitelyssä lääkäri on jälkiapuna se joka todella muuttaa asioita. Poliisi tuntui muun rinnalta turhalta. Tuntui jopa niin että poliisi oli byrokratia joka esti minua kostamasta. Lääkärin avun saattoi siis ymmärtää. Mutta lakimiehen ja poliisin ajama järjestelmä ei tuonut samanlaista lohtua.
Uskon että tosiasiasa tässä on syvempikin totuus (jokin sellainen joka kertoo jotain yleistävämpää kuin sen, että mikä on minun temperamenttityyppini).
Uskoisin, että kun joku joutuu rikoksen uhriksi, tämä herättää suuressa osassa heistä vastaavaa. Myös omaiset myötäelävät. Joten he ajattelevat asiasta samalla tavalla kuin uhri. Myös yleisö, yhteiskunnan muut ihmiset, samastuvat helposti uhriin. Tämä uhriin samastuminen saa tietenkin kannattamaan rangaistuksia. Jopa omakohtainen kostaminen tuntuu helposti hyvältä. Henkenä onkin jopa se, että jos yhteiskunta ei hoida rankaisua reilusti, haetaan oikeutta ikään kuin korpilaista. Järjestämällä päällekkäinen ja sisällöltään erilainen mutta ei yhtä byrokraattinen järjestelmä.
Tätä kautta voidaan ajatella että poliisi olisi väkivaltakoneisto ja rangaistuskoneisto. Mutta ei.Poliisi ei ole pelkkä valvonta-rangaistuskoneisto, vaan sen pääasiallinen tehtävä voi olla jopa jotain aivan muuta. Useinhan ajatellaan että ihmisillä on oikeuksia. Ja poliisi suojelee ja puolustaa näitä oikeuksia. Poliisin toiminnan kohde on siis rikoksen ennaltaehkäisyssä, rikollisen kiinnisaamisessa ja rikollisen rankaisemisessa. Ja tällöin henkenä on usein se, että ilman poliisia olisi arvotyhjiö ja laittomuus. Tästä syntyy helposti ajatus siitä että poliisi puolustaa nimenomaan heikkojen oikeuksia ja uhrien oikeuksia. Joka on lähellä sellaista ajatusta joka tuottaa liioiteltuja ja joidenkuiden mukaan väärintulkittuja sloganeita siitä että ”Ihmisoikeudet on perustettu suojelemaan siviilejä, ei terroristeja, sotarikollisia tai rikollisia”. (parem. tunn. ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille.)
Poliisiväkivalta ja rangaistus.
Voidaan esimerkiksi miettiä sitä, mitä tapahtuu monien ihmisten päässä silloin kun ei puhutakaan rikosoikeudellisesta rangaistuksesta vaan poliisien aikaansaamista kuhmuista. Kun itsenäisyyspäivänä mies sai silmäänsä siruja poliisien mellakka-aseesta, on tässä yhteydessä eteen on tullut lausuntoja jotka ovat enemmän kuin sellaisia että "poliisi saa puolustaa itseään". Mukana on ollut myös lausuntoja joiden mukaan monet ihmiset toivovatkin poliisilta voimankäyttöä. He toivoisivat sitä jopa enemmän. Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Koska oikeusvaltioiden periaatteisiin ei ole kuulunut se, että poliisien voimankäyttö olisi rangaistus. Että oikeus tapahtuu kun ihminen joka ansaitsee selkäänsä saa selkäänsä.
Toki olisin itsekin iloinnut jos pahoinpitelijäni oikein kovasti vastustaisivat pidätystä niin että poliisi joutuisi heitä pamputtamaan. Muttas amanaikaisesti yhteiskunnan ideaalina on se, että poliisi käyttää mahdollisimman vähän kaikkea voimaa. Se saa rinnastua enemmänkin itsepuolustukseen. Oikeat rangaistukset jaettaisiin oikeusistunnoissa. Ja tuomiotkaan eivät sivistysmaissa yleensä ole ruumiillisia rangaistuksia. Eli rangaistukset ovat sakkoja ja vankeutta eivätkä esimerkiksi ruoskintaa tai edes julkisia häpeärangaistuksia joissa tullaan kahlituiksi ja tomaateilla heitellyiksi. Fyysiset väkivaltarangaistukset, kuten varkaiden käsien katkominen, eivät kuulu sivistysvatioiden "maan tapaan". Ja Suomi on tällainen sivistynyt maa. (Tai näin ainakin yritän toivoa, oikein kovasti.)
Toisin sanoen ne jotka tekoihin asti nousevalla tasolla toivovat että poliisit käyttäisivät enemmän väkivaltaa eivät joko (1) elä "maassamme maan tavalla" vaan heijastavat asenteita jotka ovat enemmänkin maahantuontitavaraa sellaisesta eetoksesta josta esimerkiksi ISIS tunnetaan tai sitten (2) he sanovat että poliisi ei suorittanut tehtäväänsä, eli ei esimerkiksi hallinnut mellakoitsijoita ja saanut heitä kontrolloitua. Mikä tuntuu olevan tosiasioita vastaan. Poliisin työtä tässä yhteydessä enemmänkin arvostetaan kuin arvostellaan. Ne jotka toivovat että poliisit muksisivat - tai enemmänkin - ihmisiä ovat siis ajamassa kovaa vauhtia kostonhimoa kohti.
Rangaistus ei olekaan sitä mitä haluttaisiin.
Lehti kirjoitti taannoin siitä, miten"Valtaosa suomalaisista pitää väkivaltafantasioita tärkeimpänä tapana auttaa huonoissa oloissa eläviä lapsia. Suomen Gallupin Taloustutkimuksella teettämän nettikyselyn mukaan 85 prosenttia suomalaisista pitää väkivaltaisten kostofantasioiden kehittelyä ja niistä puhumista myös riittävänä toimena kärsivien lasten auttamiseksi." Kyseessä on tietenkin vitsi. Mutta se kuitenkin heijastelee sen kanssa, että monilla ensireaktio - ja se joka koskee asioista rankaisua - keskittyy kostonhimoon. Tämä on varmasti takana siinäkin että vanhat lait, kuten esimerkiksi Hammurabin laki - etenkin sen"silmä silmästä - hammas hampaasta" -henkiset tiivistymät - olivat asenteeltaan ennen kaikkea kompensatorisia. Eli ajatuksena oli että rikollinen oli haitannut muita tai hyödyttänyt itseään joten häntä sitten rangaistaan saman verran.
Voidaan kuitenkin ajatella, että tosiasiassa rangaistuksen sisältö on suoraan sidottavissa siihen mikä nähdään rangaistuksen tarkoitukseksi. Ja tätä kautta kosto on itse asiassa kenties kaikista huonoin vaihtoehto. Rikollisten rankaisemista voidaankin lähestyä neljästä näkökulmasta. Nämä näkökulmat ovat todennäköisesti kaikilla jossain määrin mukana. Niiden prioritoiminen ja painotus sitten vain vaihteleva. Jopa hyvin radikaalisti. Jopa Suomen kaltaisen sivistysvaltion sisällä:
1: Kostokeskeinen näkemys hakee rangaistuksen suoraa kompensaationa. Pahantekijän on kärsittävä ja uhrauduttava koska hän on tuottanut kärsimystä ja uhrannut toisen ihmisen oikeuksia. Näin rangaistus on vastavuoroisuutta ja tilien tasaamista. Tärkein motiivi on tunteissa. Argumentti nojaa täysin tunteisiin vetoaviin tarinoihin joissa samastutaan uhriin.
2: Suojelukeskeinen näkemys taas korostaa sitä että rangaistus ennaltaehkäisee jo ennen rikoksen tekoa - ja toisaalta suojelee yhteiskuntaa tekojen uusimiselta ainakin sen aikaa kun tekijä on vankilassa. Tässä ei tarvita uhria. Sen sijaan hyvin psykopaattiselta vaikuttava tunteeton lähestyminen auttaa. Siitä voi jopa olla hyötyä. Sillä tässä perustelussa taustaoletuksissa on ajatus siitä että ihmiset eivät muutu oleellisesti. (Jos ihmiset muuttuvat niin se heikentää tätä argumenttia.)
3: Katumuksenherätysnäkemyksen mukaan rangaistuksen funktio on herättää tekijä katumaan tekoaan. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Adam Smith teoksessaan "The Theory of Moral Sentiments" ; Hänestä kostamisen sijasta rangaistus kasvattaa rikoksentekijän tajuamaan tekonsa ja tästä seuraa moraalinen herääminen jossa tekijä tiedostaa että hänen uhrinsa ei ansainnut sitä tekijä hän uhrille teki. Tekijä - eikä yleisö - samastuu tällöin uhriin. Rangaistusmenettely voi tälläisessä olla hyvinkin lempeä. Jopa terapioiva. Rangaistu voi olla kostonhimoisemman mielestä jopa "lomalaitoksessa".
4: Uudelleenrakentamisnäkemyksen mukaan rangaistuksen ei tarvitse tehdä muuta kuin kasvattaa ihmiset kohti yhteiskuntakelpoisuutta. Tällöin rangaistuksen kiusaamiselementit ovat hyvinkin rajoitettuja ja rangaistus saattaa tuntua varsin leppoisalta. Tähän auttaa tarinointi siitä miten ihmiset voivat muuttua paremmiksi. Varmasti asiaan auttaa myös ajatus jossa ihminen määritellään jonakin joka ei tee tahallaan väärin, vaan on vaikka jokin humalainen yksinäinen susi joka ei kognitiivisten vajauksiensa vuoksi edes ymmärrä mitä tekee väärin.
Yleisesti ottaen seuraavat neljä kohtaa ovat tietysti kaikilla ihmisillä jossain määrin mukana. Esimerkiksi ihminen joka korostaa katumuksenherättämistä tuntee helposti silti kolkuttelua siitä että rangaistukset eivät ole riittävän voimakkaita. Toisaalta olen havainnut että lista on itse asiassa hierarkinen. On luontevaa ja helppoa kokea kostonhimoa, ja noustakseen suojelutasolle olisi taisteltava ja opeteltava. Syynä on varmasti se, että rangaistuksen abstraktiotaso nousee ; Se muuttuu jokaisella askeleella symbolisemmaksi ja vaikutuksiltaan epäsuoremmaksi. Toisin sanoen mitä suurempi numero, niin sitä vaikeampi ihmisen on sitä saavuttaa. Ne vaativat enemmän ja ihmiselle ei-luontevampaa kognitiota. Jossain määrin tämä tarkoittaa myös sitä että maiden sivistystasoa voidaan arvoida sen mukaan että minkä tason rangaistus näyttää vetoavan eniten niiden rankaisujärjesttelmää. Ihan sen takia että julmuustaso vähenee. Koston tasolla tilanne on enemmänkin niin että rikoksen tekeminen johtaa siihen että vastaava kauhistuttava teko tehdään uudestaan, rikollisesta tehdään ikään kuin luvallinen uhri omaan rikokseensa.
Tosiasiassa suuri osa ihmisistä ei koskaan nousekaan siitä kaikista tunteellisimmasta tasosta. Heidän oikeustajunsa jää siis sen kaikista yksinkertaisimmalle tasolle. Heille hyveellisempi järjestelmä voi jopa näyttää siltä että "korkeat ihanteet korvaavat oikeudenmukaisuuden ja reiluuden". (En muista kuka muotoili pettymyksensä liian leppoisaan oikeusjärjestelmään noin minulle vuosia sitten. Mutta tiivistys on hyvä ja painoin sen sydämeeni.)
Lisäksi ihmiset ovat ideologisesti puolueellisia ja voivat esimerkiksi keskustella eri identiteettiä edustavien ihmisten rankaisusta eri portaan mukaan aina sen mukaan kuka on tekijä ja kuka uhri. Tämä onkin varmasti hyvä keino spotata - paitsi sitä kuka on oikeustajultaan kostonhimoisempi ja alkeellisempi, niin myös sitä - kuka on ideologisesti vahvoja kaksoisstandardeja harrastava. Jos aggressio yksillä on "ymmärrettävä primitiivireaktio kun uhri oli niin provokatiivinen" ja toisaalla taas "tekijä on harmiton kun ei humalassa kännissä läpällä ymmärtänyt tekoaan", tiedetään että tässä nyt on kyseessä muutakin kuin yleinen "samat lait kuuluvat kaikille" -asenne. Joka taas on yhteiskuntarakenteiden kannalta merkittävä. (Ja tätä kautta jopa astetta huolestuttavampi kuin pelkkä julmuus. Julmat voivat tehdä yhteiskunnan. Mielivaltaiset luovat jotain vähän muuta.)
Itse taas näen että humaanimpi ihmisten kohtelu on tärkeää. Ja tässä mielessä olen jopa ottanut hieman vaikutteita filosofilta jota en muuten hirveästi kannata. Friedrich Nietzschen mukaan esimerkiksi kristilliset helvettikuvastot ovat lähinnä sitä että kristityt yksilöinä ovat kostonhimoisia ja kaunaisia. Ja he purkavat tämän matalamielisellä ja ei-jalostuneella tavalla (ressentiment). Sen sijaan hienompi ihminen nousisi kaunan yläpuolelle, muuttaisi sen joksikin hienommaksi (sublimointi).
1: Esimerkiksi jos naapurikateuden kuluttaa siihen että käy ahkerammin töissä tai osallistuu johonkin hienoon ja vaikeaan projektiin voidakseen päteä on sublimoinut likaisen lähtökohdan johonkin joka ei välttämättä ole tuomittavaa. Sen sijaan jos kuluttaa arkensa kuten Aku Ankka ja Teppo Tulppu, eli toisen kiusaamiseen, kostamiseen ja särkemiseen särkemisen vuoksi, on kyseessä naapurikateuden käyttäminen destruktiivisella tavalla.
Toisin sanoen;
Poliisi puolustaa ennaltaehkäisevästi ja suoralla puuttumisella. Mutta se prosessi joka alkaa rikostutkinnasta ja päättyy lakituvan kautta vankilaan tai sakottamiseen on perimmiltään rikollisen puolustamista. Ei siinä ajeta pahoinpidellyn oikeutta vaan harjoitetaan damage controllia.
Moni voi luulla että lait ovat ensi sijassa pelote niille rikollisille jotka ovat niitä jotka ovat jo tuottaneet uhreja. Mutta tosiasiassa lain määräämät rangaistukset ovat paljon vähemmän pelottavia kuin lakien vaihtoehto. Sillä lakien vaihtoehto ei ole maailma jossa rikolliset mellastavat miten mielivät. Vaan ihan havaitusti oikeusjärjestelmän vastakohtana on jonkinlainen verikostojärjestelmä. Ja jossa kaduilla kiertää ties mitä lynkkauspartioita.
Ja tämän vaihtoehdon maailma on oikeasti pelottava rikollisille. Esimerkiksi ne järjestelmät joita minulla on mielessäni minua pahoinpidelleille ovat sellaisia että rikollinen toivoo ilmoittautuvansa itse poliisille sen sijaan että ottaisi vastaan mitään sen suuntaisiakaan proseduureja. Yhteiskunnassa on poliisi siksi että rikosten uhreilla ja heidän omaisilla ja rikoksista kuulevalla suurella yleisöllä nämä kostofantasiat jäävät nimenomaan niiksi. Fantasioiksi.
Oikeudet ovat tässä mielessä illuusio. Ne ovat jotain aivan muuta kuin minä ne yleensä nähdään. Lait ja niissä määrätyt rangaistukset ovat kostonhimon sublimointia. Ja rehellisesti sanoen tämä on hyvä asia. Yhteiskunnan tehtävä on olla parempi kuin kansalaisensa yksilöinä. Tässä valossa jos näkee esimerkiksi sen tyylisiä mielipiteitä että rikollisia hyysätään ja että he pääsevät liian vähällä ja miten on epäreilua että raiskaajia tahi pedofiilejä ei kastroida, niin siinä voi huomata jotain. Ja sanoa sille, että "no shit Sherlock". Poliisin tehtävänä on ennaltaehkäistä rikoksia, myös rikollisiin kohdistuvia rikoksia. Poliisin ja lakimiesten ja vankilan tehtävä on tavallaan nimenomaan hyysätä rikollisia, kuten raiskaajia, pedofiileja ja muita vastaavia.
Ja oikeudet ovat illuusio joilla huomio siirretään siihen että tämä hyysääminen olisi oikeasti jonkinlainen kosto. Mutta yhteiskunnan ja kokonaiseettisyyden kannalta se ei tietysti ole kosto. Sen ei pidäkään olla. Sillä kuten olen itse sanonut - ja näin sanoessani tälläisenä varsin kostonhimoisena ja julmana tyyppinä asiaa itselleni muistuttanut - on se, että jos pitää kysyä että "mitä yhteistä on kostolla ja oikeuden toteutumisella", niin vastaus on "se, että ne ovat ihan eri asioita".
TL;DR
Se, mitä poliisi tekee on sitten se, että se puuttuu siihen prosessiin joka muuten käynnistyisi rikoksen jälkeen. Poliisi nimenomaan on aktiivisesti prosessissa jarruttamassa tavallisten kansalaisten kostopyrintöjä. Poliisin tärkein tehtävä ei kenties olekaan rikollisien kiinnosaanti ja kostaminen. Yhteiskuntarauhalle tärkeämpää voi olla se, että poliisi estää korpilain toteutumista.