Ennen eduskuntavaaleja puolueet kilpailivat puheissaan siitä, kuinka monta sataatuhatta työpaikkaa kukin olisi luomassa Suomeen. Siitä, millä tavalla niitä töitä saataisiin, oli yhtä monta ympäripyöreää visiota. Tällä hetkellä päällimmäisenä on Sipilän iskulause: ”Työ lisää työtä”. Uskaltaisin olla eri mieltä siitä, lisääkö työajan pidennys työtä muille, kuin jo nyt työssä oleville. Saattaapa olla niinkin, miten AY-kentällä on arvioitu, että jos työaikaa pidennetään, se vähentää työntekijöiden tarvetta – ei suinkaan kasvata.
Olen vasta puolensataavuotias, mutta nykyäänhän se tarkoittaa jo yli-ikäistä. Voin kuitenkin ikäni vuoksi muistella nyt erittäin kaukaisilta tuntuvia asioita. Tässä eräänä päivänä nousin bussiin ja lätkäisin tavalliseen tapaan älykorttini kortinlukijaan. Päästyäni istumaan alkoivat ajatukseni harhailla. Palasin lapsuuteeni ja muistin, millaista silloin oli nousta bussiin ja maksaa matkansa.
Ainakin Tampereella bussiin noustiin takaovesta. Oven vieressä oli ”rahastajankoppi”, jossa tiskin takana istui rahastajatäti. Hänelle ojensin lippuni. Lippu oli pieni pahvikortti, johon oli painettu otsikko LASTENLIPPU. Otsikon alla oli ruudukko, jonka pienet ruudut oli numeroitu. Rahastajatäti sitten nipsautti reiän sopivaan ruutuun. Kuulostaa ihan kätevältä tuokin, mutta sitten aloin ajatella asiaa hieman taaksepäin.
Mistä nämä pahviset ”linjurikortit” tulivat? No, ne oli tietenkin painettu kirjapainossa. Tuolloin 60-luvun loppupuolella ne varmaan valmistettiin metalliladontana eli poimimalla yksitellen tarvittavat kirjasimet (eli merkit) kirjapainokastista (puinen laatikko, jossa oli oma lokeronsa kaikille kirjaimille, numeroille ja välimerkeille sekä eri levyisiä palikoita, joilla tehtiin sananvälit) ja kokoamalla näistä sekä täytepalikoista lados, joka sitten pantiin painokoneeseen ja painettiin. Tähän tarvittiin latoja ja painaja. Ennen varsinaista painamista joku vielä tarkisti ladoksesta tehdyn vedoksen.
Toisaalta, lippuihin tarvittava kartonki tuli paperitehtaalta. Ja siihen tarvittava raaka-aine tuotiin maakuntien metsistä uittamalla tukkeja vesistöjä pitkin. Oli siis pakko olla olemassa tukinuittajien ammattikunta. Ja kuinkahan puut oli kaadettu metsissä? En tiedä, käytettiinkö tuolloin jo laajastikin moottorisahoja, mutta metsureita tarvittiin paljon. Olen telkkarissa usein nähnyt nykyaikaisen metsäkoneen työssään. Niin olette varmaan tekin. Siinä koneenkäyttäjä vääntelee vipuja ja kone katkaisee, karsii ja pätkii ison puun tuosta vaan. Sellutehtaatkin toiminevat nykyisin huomattavassa määrin automatisoidusti.
Mutta mikä tärkeintä – kun linjurikortti oli rei’itetty loppuun, se heitettiin roskiin ja tilalle tarvittiin uusi kortti. Taas kaadettiin puita, uitettiin tukkeja, tehtiin kartonkia ja painettiin lippuja. Valmiit liput paketoitiin sopiviin laatikoihin ja kuljetettiin linjurifirmaan, jossa ne jaettiin rahastajille, jotka sitten myivät ne matkustajille.
Palatakseni vielä tuohon metalliladontaan: kaikille kirjasintyypeille ja -ko’oille tarvittiin omat kirjasimet. Nämä tietenkin valettiin jossakin metallipajassa. Metallikin piti ensin louhia kalliosta ja jalostaa. Myös kirjapainokastit valmistettiin jossakin. Ja niihin tarvittiin puuta, joka kasvoi ensin metsässä.
Mikä tärkeintä – kaiken tämän tekemiseen tarvittiin paljon osaavia työntekijöitä.
Nykyään bussissa käytettävät älykortit valmistetaan muovista. Niidenkin valmistaminen varmasti vaatii työvoimaa. Lisäksi ammattilaiset ovat kehittäneet ohjelmistot ja laitteet, joilla kortit ladataan ja luetaan. Nämä laitteetkin toki valmistetaan jossakin. Mutta, kun kortti on kerran kourassa ja ladattuna, sitä voi käyttää uudelleen ja uudelleen. Nykyään kortin voi jopa ladata internetissä tarvitsematta työntekijää, joka sen lataisi jossakin toimipisteessä. Enää en ole vuosiin nähnyt edes lipuntarkastajaa.
Valmistuin ammattikoulusta kirjapainoalalle tekstinvalmistajaksi vuonna 1981. Työpaikka oli valmiina jo ennen koulun loppua. Tampereella oli tuolloin kuulemma yksi työtön kirjapainotyöntekijä. 90-luvun taitteessa digitalisaatio oli levinnyt Suomen kirjapainoihin. Kuulin myöhemmin (ei virallista lähdettä), että tuon ajan murroksessa kirjapainoalan työpaikoista katosi 75 %.
Monikaan ei osaa edes kuvitella, mikä määrä ammatti-ihmisiä, laitteita ja tarvikkeita on vielä 80-luvulla tarvittu tuottamaan esimerkiksi painettu nelivärikuva. Ja tekstinvalmistajiahan ovat nykyään mielestään kaikki, joilla on pääsy näppäimistölle.
Kaikki yllä kirjoittamani on vain pieni arkinen esimerkki valtavasta työelämän murroksesta, jonka tietotekninen kehitys on tuonut tullessaan. Kukin voi tykönään miettiä vastaavia esimerkkejä omilta osaamisalueiltaan. Mielestäni on uskomatonta, että hallitustasolla vielä puhutaan satojentuhansien työpaikkojen ”luomisesta”. Kahtasataatuhatta työpaikkaa ei ole eikä tule. Nyt olisi aika myöntää, että emme elä enää työyhteiskunnassa, jossa suurin osa työstä on uudelleentekemistä. Digitaaliset hyödykkeet tehdään kerran ja seuraavaksi tehdään uusi versio. Nyky-yhteiskunta on ostamisyhteiskunta. Nyt tarvitaan ihmisiä ostamaan näitä kulumattomia hyödykkeitä. Olemme tietenkin edelleen myös kulutusyhteiskunta, kun puhutaan aidosti kuluvista tuotteista, kuten ruuasta, vaatteista, huonekaluista, autoista jne.
Mielestäni nyt tulisi myöntää, että täystyöllisyyttä emme tule näkemään. Tämä pakottaa ajattelemaan ihmisen arvoa muun, kuin työn kautta. Hallituksen tulisikin nyt turvata se, että myös ne työttömät, jotka nyt sinnittelevät työmarkkinatuella, voisivat olla hyödyksi talouselämälle – ostamalla ja kuluttamalla. Kotimarkkinoiden kysynnän turvaamistahan ovat yrittäjätkin vaatineet. On myös työtätekevien etu, että useammat ihmiset pystyisivät ostamaan niitä tuotteita ja palveluja, joita he tuottavat.
Uskon, että varovaiselle alulle saatu ajatus kansalaisen perustulosta tulee osoittamaan oman välttämättömyytensä. Vain sen avulla päästään eroon hedelmättömästä byrokraattien armeijasta, joiden oma elanto nyt tulee siitä, että he kontrolloivat minimitoimeentulolla elävien ihmisten tuloja ja menoja. Tukimuotojen viidakossa perustulo on jo kuitenkin omalla tavallaan käytössä. Se vain tukityöllistää valtavan määrän virkailijoita, joiden palkat olisivat parempi säästökohde, kuin välttämätön minimitoimeentulo itse.