Pitkään jatkuneessa Fennovoima-näytelmässä tapahtui dramaattinen käänne, kun kalkkiviivoilla kotimaisen omistuksen kiintiö täyttyi Fortumin, Outokummun ja SRV:n voimin.
Yhtiöiden motiiveja osallistua hankkeeseen on ruodittu muun muassa Hanna Säntin mainiossa kolumnissa. SRV:n ja Outokummunkin kohdalla liiketoiminnallinen hyöty on melko selkeä, mutta Fortum kertoi pörssitiedotteessaan varsin suorasukaisesti, että eihän tämä nyt ihan strategian mukaan mennyt. Myös rahoitusmarkkinat ovat suhtautuneet käänteeseen penseästi (Ks. esim. Inderesin ja Seligsonin kommentit).
Vaikka työ- ja elinkeinoministeriö kiistää painostaneensa valtionyhtiöitä, rivien välistä on tulkittavissa, että “suhteissa on oltu” melko painokkaaseen sävyyn. Nyt pitäisikin ymmärtää, miksi tämä hanke on koettu valtionhallinnossa näin tärkeäksi.
Ydinvoimasta puhutaan usein tehokkaimpana tapana päästä hiilestä eroon energiantuotannossa. Mutta kun Suomen lukuja tarkastellaan, käy ilmi, että hiilen osuus sähköntuotannosta on jo varsin alhainen (12,5 %), ja sitä käytetään pääosin sähkön ja lämmön yhteistuotannossa (CHP). Pelkän sähkön tuottaminen hiilellä ei ole enää kannattavaa, kun Pohjoismaiden markkinoilla on tarjolla runsaasti matalammilla rajakustannuksilla tuotettua sähköä.
Hiileen perustuvaa CHP-tuotantoa puolestaan on merkittävässä mittakaavassa ainoastaan pääkaupunkiseudulla sekä parissa muussa kaupunkikeskuksessa. Tämän tuotannon korvaajaksi Fennovoimasta ei ole. Hanhikiveltä ei kannata vetää kaukolämpöjohtoja Helsinkiin. Loviisasta ehkä, mutta mikäli pääministerin tämänpäiväiseen lausuntoon on uskominen, Fennovoiman jälkeen ei uusia ydinmyllyjä ole luvassa.
Huolenaiheena onkin nyt se, viekö Fennovoiman eteneminen resursseja uusiutuvan energian hankkeilta. Ainakin tähän asti Suomessa uusiutuvan energian eteneminen on jumittanut, kun pääpuolueiden ja elinkeinoelämän järjestöjen kiinnostus on kohdistunut varsin yksipuolisesti ydinvoimaan.
Perinteisesti energian tuottaminen onkin ollut kannattavinta juuri suurissa yksiköissä, ja Suomen teollisuuden energiaintensiivinen rakenne on sekin puoltanut suurten yksiköiden rakentamista. Viime vuosina energiamarkkinoiden toimintalogiikassa on kuitenkin moni asia muuttunut, ja nykyisin kannattavinta on satsata tuotantomuotoon, jonka saa nopeasti käyttöön ja jonka rajakustannukset ovat mahdollisimman alhaiset.
Poliittisen tuen puutteesta huolimatta Suomessakin eri toimijat ovat alkaneet kiihtyvällä tahdilla satsata uusiutuviin – sekä tuotantokapasiteettiin että erilaisiin pilottihankkeisiin. Uusiutuvan energiateknologian halpeneminen on avannut mahdollisuuksia uusille toimijoille perinteisten energiayhtiöiden ulkopuolelta. Esimerkiksi S-ryhmä on panostanut tuulivoimaan yhteistyössä alun perin öljy-yhtiönä aloittaneen St1:n kanssa.
Myös Fortumilla on runsaasti uusiutuvan energian hankkeita, muun muassa aaltovoiman ja geotermisen energian saroilla. Tällä hetkellä näyttääkin aivan mahdolliselta, että pääkaupunkiseudulla kivihiili korvautuu lämmöntuotannossa useilla eri tuotantomuodoilla, kuten geotermisella energialla, lämpöpumpuilla ja datakeskusten hukkalämmöllä, ja tässä yhtälössä on Fortumillakin hyvät näkymät.
Fennovoimaan liittyen on tärkeää muistaa myös tämä: kukaan ei vielä tiedä, milloin Hanhikiveltä saadaan ensimmäiset kilowattitunnit, jos hanke joskus etenee maaliin asti. Olkiluoto kolmosen esimerkki on osoittanut, että ydinvoimasta ei ole nopeaksi ratkaisuksi, olipa tavoitteena sitten edullisuus, vähäpäästöisyys,perusvoiman tuotanto tai kotimaisuus. Nopeita ratkaisuja kuitenkin tarvitaan, Suomessakin.
Uusiutuvan energian markkinoilla siis tapahtuu joka tapauksessa, mutta nyt on kiinnostavinta nähdä, minkälaisia hallituksen energiapoliittiset painotukset ovat käytännössä. Toteutuvatko hallitusohjelman linjaukset cleantechista, biotaloudesta ja uusiutuvasta energiasta, vai kuitataanko kehityshankkeet Fennovoimalla hoidetuiksi? Jos hallitus satsaisi uusiutuviin ja energiatehokkuuteen puolellakin siitä tarmosta, jota Fennovoiman ajamiseen on käytetty, saataisiin jo paljon aikaan.