Eräs hullunkurisimmista piirteistä, joka värittää nykyistä suomalaisen yhteiskunnallisen ilmapiirin polarisoitumista on kielteinen suhtautuminen monikulttuurisuuteen. Mikä tässä kielteisyydessä on sitten hullunkurista? Se yksinkertainen tosiasia, että Suomi oman geopoliittisen asemansa ansiosta on iät ja ajat ollut monien erilaisten kulttuurien ja kulttuuripiirien kohtaamis- ja asuinpaikka. Idän, lännen ja etelän, jopa pohjoisen, kulttuuripiirit ovat vuorovaikuttaneet maaperällämme muovaten meistä sen kansan, joka me nyt olemme: Itämeren rannoilla elävä monikulttuurinen kansa.
Suomen kansa jakautuu keskuudessaan selkeän omintakeisiin läntisiin ja itäisiin kulttuurialueisiin. Tätä heijastaa myös ainutlaatuinen geeniperimämme, jonka sisäiset erot ovat voimakkaampia kuin monien keskieurooppalaisten kansojen väliset keskinäiset geneettiset eroavaisuudet. Vielä vuonna 2016 pätee vanha suomalainen totuus: länsisuomalainen ei kestä kovin kauan aikaa itäsuomalaista kielellistä ja kulttuurista monimutkaisuutta. Itäsuomalaisen mielestä länsisuomalainen suoruus ja yksitotisuus edustavat edelleenkin puolivillaista yksinkertaisuutta ja pahimmillaan hyökkäävyyttä.
Erottamaton osa suomen kansaa on myös maamme ruotsinkielinen väestö, suomenruotsalaiset. He kuuluvat virallisesti maamme kantaväestöön. Tämä liittolaisuus suomen- ja ruotsinkielisten välillä omaa lähes tuhannen vuoden mittaisen yhteisen historian. Viitteitä vieläkin pidemmästä yhteisestä historiasta on olemassa.
Kun otamme vielä huomioon Suomen saamelaiset, romanit, tataarit ja juutalaiset, voi havaita, että käsitys jostakin historiallisesta monokulttuurisesta kansasta on täyttä harhaa.
Saamelaisten kohdalla on kuitenkin erityinen syy pysähtyä.
Suomen alkuperäiskansa ovat saamelaiset, jotka ovat nykyisin virallinen etninen vähemmistömme.
Saamelaisten – myös Ruotsin ja Norjan pohjoisosien ja Venäjän luoteisosien alkuperäiskansa – osa ei ole ollut mitenkään kiitollinen vuosisatojen ja -tuhansien aikana. He ovat joutuneet todistamaan sitä, mitä on terrorisoiva maahantunkeutuminen, jota ovat harjoittaneet muut suomalaisugrilaiset, slaavilaiset ja pohjoisgermaaniset kansat. Nämä maahantunkeutujakansat ovat työntäneet tieltään saamelaiset omilta alkuperäisiltä asuinsijoiltaan yhä pohjoisemmaksi. Maahantunkeutujakansojen raakalaismaisuus, joka on jatkunut osittain vielä nykypäiviimme, on vertaansa vailla.
Nykyisen Suomen sekä laajemmin Norjan ja Ruotsin maahantunkeutujakantaväestöjen parissa elää ja leviää – kaikista tosiasioista huolimatta – harhainen uusnationalistinen ideologia, jonka mukaan nämä ”kantaväestöt” olisivat jossakin erityisessä alkuperäiskansan asemassa, mitä uhkaavat jotkut muut, joita nämä nimittävät maahantunkeutujiksi. Itse nämä ”kantaväestöt” ovat brutaalein elkein vaeltaneet lukuisten muiden nykyistä Eurooppaa asuttavien kansojen kanssa nykyisille sijoilleen.
Kaiken lisäksi eurooppalaiset kansat ehtivät vuosisatojen ajan valloittaa siirtomaita, muun muassa Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa. Alkuperäisasukkaita orjuutettiin ja tapettiin surutta. Amerikan alkuperäisväestö työnnettiin lopulta tylysti reservaatteihin, vain yhtenä esimerkkinä mainittakoon. Kiinnostuksen lopahtaessa Afrikan siirtomaita kohtaan, ne jätettiin raunioituneina oman onnensa nojaan. Nyt näitä raunioita nimitetään kehitysmaiksi, joiden sekasortoa länsimainen aseteollisuus pyrkii kaiken kukkuraksi hyödyntämään. Sama koskee monia muita entisiä siirtomaa-alueita.
Ketkä ovatkaan niitä varsinaisia terrorisoivia maahantunkeutujakansoja?
Kaikki, mikä on todettu edellä, kuuluu normaaliin länsimaiseen koulusivistykseen.
Kysymys presidentti Sauli Väinämö Niinistölle:
Vaivautuivatko edellä kuvatut varsinaiset maahantunkeutujakansat – me mukaan lukien – sanomaan edes sanaa ”asylum”, kun tunkeutuivat erilaisista kyseenalaisista syistä maille, jotka eivät edes heille kuuluneet?
Pitääkö kertoa vastauskin?