Viimeaikainen keskustelukulttuuri on vähintäänkin sekoittunut ja turhautunut. Yhtäältä puhutaan suomalaisten hädästä leikkausten jälkeen. Puhutaan suomalaisten huolesta suveerinina itsenäisenä maana. Puhutaan kilpailukyvystä ja ammattiyhdistysliikkeistä. Ja puhutaan syntyvyyden huolestuttavasta laskusta.
Lähden olettamukseta, että Suomi on väsynyt maa. Maa, jonka ystävälliset äidinkasvot näyttävät masentuneilta.
Osallistuin tänään lapsenlapseni, Vaskivuoren lukion vanhojen tanssitilaisuuteen Vantaan Areenalla, jossa suomalainen todellisuus näyttäytyi kauniina ja uskottavana vahvuutena. V. 1998 syntyneet tytöt ja pojat ovat aikuisuuden kynnyksellään valmistautumassa yhteiskuntaamme.
Upeita nuoria, joiden joukossa on vahvaa taiteellisuutta, osaamista ja toiveammattien mahdollistumista. Heillä oma orkesteri säesti tanssit, kaksi lauluntaitajaa esiintyi. Oppilaitos luo uskoa oppilaidensa vahvuuksiin. Tulee mieleen kysymys, liianko toiveikasta.
Toiveita ja odotuksia. Ne olivat läsnä juhlinnan joukossa.
Mutta lopulta elämä, jonka kuumin, polttavin ja pelottavin ydin, on hätä tulevasta. Pelko on heijaste mielentiloista, joita hätä hallitsee.
Suomi on väsynyt maa. Yhteisöllisyytemme tuhoonviejinä eivät ole vain yksittäiset, eripuraiset puolueet, vaan he kaikki yhdessä.
Valta sokaisee ja valta tekee ahneeksi.
Suomessa toimii merkillinen puoluetukijärjejestelmä, jolle minulta ei ymmärrystä heru.
Puolueet ovat järjestöjä. Puolueille on valtion kassasta jaettu markkoja ja euroja, kullekin kannatuksena mukaisessa mitassa.
Vuoden 2016 verovarojen siirto puolueiden tukemiseen on 30.000.000.00 euroa. Tuon summan hallitus päätti tarjota yhdistyspuolueille.
Ihmetteln kovin, miksi kansamme sinisilmäisesti suostuu moiseen varojen siirtoon.
Suomalaisena, mutta samalla eu-kansalaisena, joudun tunnistamaan paikkaani yhteisössämme. Tunne on hämmentynyt - mihin kuuluisin, mitä kuuntelisin, mitä ymmärtäisin parhaiten.
On pakko keskittyä aluksi suomalaisiin.