Taistelu tuulimyllyjä vastaan, Keisarin uudet vaatteet ja Hiiri kissalle räätälinä ovat useimpien meistä tuntemia satuja ja tarinoita. Kaikki ne kuitenkin kumpuavat vakavista yhteiskunnallisista ongelmista ja siitä miten hallinto on irtautunut aidosta elämästä ja taistelee itse luomiaan kuviteltuja vihollisia vastaan.
Hiiren tarina pitää kuitenkin muuttaa peilikuvakseen ennen kuin se vastaa Juha Sipilän uhontäyteistä touhua. Juha otti ja paalutti terveydenhuollon uudistuksen nimissä maakuntahallinnon raamit. Tavoitteena on 18 maakuntaa, joista vain 15:sta on maakuntaoikeudet, eikä niilläkään täysin. Taustalla kummittelee 12 erikoissairaanhoidon päivystysaluetta. Kaikkien näiden hallinnollisten alueiden toimintarajat ovat määrittämättä.
Hannu Katajamäki on paneutunut aiheeseen ja kirjoittaa siitä tämän päivän (24.2.) Helsingin Sanomissa Vieraskynä -palstalla. Perusongelma Katajamäen mukaan on siinä, että 18 maakuntaa on aivan liian paljon. 12 – 10 maakuntaa olisi sopiva määrä.
On puhuttu myös viidestä, mutta 12 olisi ainakin sillä tavalla sopiva, että silloin maakuntia ja erikoissairaanhoidon päivystysyksiköitä olisi sama määrä, eikä päällekkäisiä toimintoja olisi ainakaan siinä määrin kuin Sipilän ajamassa hallintohärdellimallissa.
Ennakoin, ettei 18 maakunnan malli käytännössä toteudu. Se kaatuu perustuslaillisiin ongelmiin, kun lähtökohtaisesti luodaan maakuntia, jotka eivät ole keskenään tasaveroisia. Oikein hyvä esimerkki on Etelä- ja Keski-Pohjamaa. Sinne maakuntia on tulossa kolme, vaikka aivan hyvän pärjättäisiin yhdellä.
Entä Kainuu? Järkevää olisi yhdistää koko maakunta yhdeksi kunnaksi, eikä leikkiä pienten kuntien maakuntahallinnolla. Väestöpohjaltaan minimaaliset maakunnat muistuttavat hallinnollisesti enemmän kuntia kuin maakuntia. Esimerkiksi Kokkolassa asukkaita on lähes puolet koko suunnitellun maakunnan väkimäärästä. Rakennelma on vino. Ääripäissä ovat noin 100 000 asukkaan minimaakunnat ja toisaalta 1,5 miljoonan Uusimaa.
Hallituksella on maakuntakaavailussa vastassa melkoisia tuulimyllyjä eli haaveita, jotka eivät ole toteutuskelpoisia. Nähtäväksi jää, miten kauan Sipilällä riittää uskoa Keskustan ikivanhaan valtatavoitteeseen, jonka nykyaika on ajat sitten sivuuttanut. Nähtäväksi jää sekin, miten kauan Kokoomus kestää nykyistä vedätystä.
Aino asia, jossa hallituksella on mahdollisuus onnistua, on yhteiskuntasopimuksen nimellä kulkeva työmarkkinaratkaisu, joka sekin toteutuu vain sen ansiosta, että hallituksesta on sittenkin löytynyt älyä perääntyä mahdottomista lakiesityksistään, viimeksi lakisääteisestä paikallisesta sopimisesta. Mitä ihmeen paikallista sopimista se olisi, että tehtyjä sopimuksia voitaisiin lakiin nojaten jälkikäteen muuttaa ja tietysti työntekijäpuolen tappioksi.
Eniten tässä koohoilussa ihmetyttää, että Keskusta on puolueena säilyttänyt kannatuksensa. Viime päivinä se on jopa hieman noussut. Suomalaisissa on sittenkin aika paljon niitä, jotka uskovat määrätietoiselta näyttävään touhuiluun. Luotan siihen, että jossain vaiheessa höttö paljastuu hötöksi ja kansalaisista yhä useampi alkaa vaatia keisarilleen oikeita vaatteita.